Totuuden helmi
Pöydän ääressä istuu nuori nainen, Kaisa. Kolmikymppiseksi hän vaikuttaa hieman hauraalta, mutta kun hän alkaa kertoa, huomaa, että sisällä on voimaa.
Kaisa on päättänyt kertoa tarinansa, jotta Suomessa alettaisiin kiinnittää huomiota lapsiin, jotka menettävät vanhempansa vankilaan. Ja kärsivät siitä koko ikänsä.
Kaisa oli kahdeksan tai yhdeksän, kun hänen isänsä vangittiin. Hän muistaa tuon päivän pienintä yksityiskohtaa myöten: äidin saaman sokin, sisarusten itkun ja kaiken sekavuuden. Isää Kaisa ei nähnyt enää missään.
Perheen pienimpänä hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oikein oli tapahtunut. Yhtäkkiä isän nimi alkoi näkyä lehdissä. Kaisaa ei sillä viikolla lähetetty kouluun. Peloissaan hän alkoi pohtia, mitä isälle oli tapahtunut, kunnes totuus kirkastui: Isä oli varmaankin kuollut.
Kului viikko ja äiti raotti salaisuutta: Isälle oli tullut rahavaikeuksia. Isä ei tulisi vähään aikaan kotiin.
Kaisa palasi kouluun, mutta isän nimi pysyi lööpeissä. Kaisa muistaa päässeensä poliisilaitokselle äidin kanssa. Hän muistaa itkeneensä ja halanneensa isää. Koulussa häntä alettiin pian kiusata.
Syntipukki
Kun Kaisa ulkoilutti kadulla koiraa, vieras aikuinen tuli huutamaan hänelle. Mene kotiin rikollisen lapsi! Vieläkin, kun Kaisa näkee lööpeissä rikokseen syyllistyneitä, hän ajattelee ensiksi näiden lapsia. Voi kun he saisivat elää rauhassa!
Ihmiset, jotka tunsivat heidän perheensä ja tiesivät, olivat mukavia, mutta sitten oli niitä, jotka eivät ymmärtäneet. Äiti jäi lastensa kanssa puille paljaille. Jossain vaiheessa Kaisan sukunimi muutettiin, mutta se ei kaikkiin ongelmiin auttanut.
Kun tuomio vihdoin tuli, alkoivat vankilavierailut. Toisin kun vanhemmat sisarukset, Kaisa oli aina mukana. Hän halusi tavata isää, jota hän sääli. Isä oli siellä yksin ja säälin tunne kasvoi, kun isälle oltiin vihaisia. Hän ei tiennyt, että se oli isän oma syy.
Vankila oli rakennuksena valtava. Kaisa muistaa, miten noloa oli riisua takki vartijoiden silmien edessä. Vierailun aikana hän istui kaukana isästä ja seurasi, kun aikuiset keskustelivat. Hän muistaa käytävät ja miltä kuulosti, kun kalterit avattiin ja kun ne loksahtivat kiinni hänen takanaan.
Kun valvomattomat perhetapaamiset alkoivat, hän muistaa, miten lapset ohjattiin vierailun puolivälissä pois, että isä ja äiti saivat olla kahdestaan. Kaikki oli hyvin outoa. Jos joku aikuinen olisi kertonut, mistä kaikki johtui, hän olisi käsittänyt.
Nyt aikuisena Kaisa on pohtinut, että äidillä ei ollut voimia selittää asiaa hänelle, koska perhe ei saanut kriisiinsä mitään apua.
Kului muutama vuosi. Isä alkoi tuntua vieraalta ja hän muuttui erinäköiseksi. Sääli isää kohtaan alkoi vähentyä ja tilalle tuli katkeruus. Koulussa ei puututtu kiusaamiseen eikä terveydenhoitaja reagoinut, kun Kaisa alkoi oireilla. Hänellä oli usein päänsärkyjä ja myös alkava syömishäiriö. Oireillaan hän haki apua, mutta apua hän ei saanut.
Kerran isän ollessa lomalla Kaisa kuuli vanhempiensa keskustelevan keittiössä. Hän kuuli, että joutuisi mahdollisesti lastenkotiin, jos äiti ei jaksaisi. Öisin oli vaikea saada unta.
Kaisa alkoi miettiä, miten hän kykenisi käymään lastenkodista koulua. Miten hän jatkaisi harrastuksiaan ja minne ylipäätään joutuisi? Siitä lähtien hän yritti olla mahdollisimman kiltti kotona. Ettei äiti vaan väsyisi ja hän joutuisi pois.
Koulussa hänestä sen sijaan tuli oikea piru. Vihaa kertyi ja kesti kymmenen vuotta, ennen kuin se tuli ulos.
Uusi hylkääminen
Kaisan isä vapautui aikanaan, mutta Kaisan piina jatkui. Hän kertookin, että isän vankeus on seurannut hänen mukanaan koko elämän. Kun muut perustivat perheitä ja saivat lapsia, hän ei kyennyt näkemään elämäänsä edes kuukautta eteenpäin. Sen sijaan hän näki painajaisiaan.
Kun seurustelusuhde katkesi ja poikaystävä lähti, lapsuuden kokemukset vyöryivät päälle entistä rajumpina. Enää niitä ei pystynyt estämään edes tunteita tukahduttava alkoholi. Hän ei kyennyt enää opiskelemaan täysipainoisesti ja suoritti vain osan kursseista. Kaisalle tämä aika oli käännekohta, jolloin kaikki romahti. Hän sairastui masennukseen.
Kaisa alkoi saada paniikkikohtauksia ja masennus paheni, mutta hänen oli vaikeaa saada apua, vaikka hän käyttäytyi itsetuhoisesti. Tämä syöksi epätoivoon, sillä hän tunsi tulleensa jälleen hylätyksi. Syömisen lopettaminen ei ollut tarpeeksi hälyttävää saada aikuisilta apua lapsena ja nyt sama toistui aikuisena.
Onneksi hänellä oli ystävä, joka ei jättänyt heikoimmalla hetkellä yksin. Sitten koulupsykologi neuvoi polun terapiaan. Sieltä hän sai lopulta apua.
Kaisa pohtii kohtalotovereitaan, nuorina aikuisina masennukseen sairastuneita entisiä vankien lapsia. Miten niiden käy, joilla ei ole apunaan koulupsykologia. Mistä tällainen nuori saa apua? Kokemuksesta hän tietää, että masentuneella ei ole voimia avunhakemiseen.
Ja jos hän olisi lapsena ja nuorena saanut apua, hänen ei nyt tarvitsisi käydä asiaa läpi. Isän vankeutta ja sen herättämiä tuntoja olisi vuosien varrella käyty läpi jokaisen kehitysvaiheen mukaisesti.
Lapsen paras
25-vuotiaana Kaisa sai vihdoin kertoa isälleen, miltä hänestä oikeasti tuntui. Se oli pelottavaa, mutta tarve kertoa oli pakottava. Hän kertoi kiusaamisesta ja vihasta, jota oli tuntenut isää kohtaan. Tämä oli järkyttynyt. Lapsen pelko, että isä oli kuollut, sai miehen itkemään. Hän ei voinut kuvitella, että Kaisa oli joutunut kärsimään tällä tavalla. Hehän halusivat vain lapsen parasta.
Koska Kaisa oli niin pieni, he olivat halunneet, että hänen elämänsä jatkuisi normaalisti ja hän olisi saanut harrastaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaisan mielestä lapselle pitää kertoa asiat niin, että hän pystyy ne ymmärtämään. Lapsi ei osaa puhua eikä kysyä, joten se on aikuisen tehtävä. Jokaisen vanhempansa menettäneen lapsen olisi saatava ammattiapua silloin, kun asia heille tapahtuu.
Hän kyllä ymmärtää, että vanhemmat yrittävät suojella.
Se vain ei mene niin.
Kuva: Unsplash