Joni haluaa olla hyvä isä
Joni tulee vankilan tapaamistilaan tukka suittuna ja paita hohtavan valkoisena. Vieressämme on pitkä rivistö tuoleja, joiden edessä on mikrofonit ja lasi, ja toisella puolella uusi rivistö tuoleja.
Ihmiset järjestyvät joka viikonloppu riveihin tapaamaan läheisiään, jotka ovat joutuneet vankilaan.
Ensi vuosikymmenellä DDR-henkinen huone lienee jo vankilamuseossa. Kävijät voivat ihmetellä, miten kaksi- tai kolmevuotiaat rasavillit on saatu taipumaan istumaan rivistöön – ja puhumaan mikrofoniin.
Onneksi toisella puolella on lasiseinäinen lapsitapaamistila, jonne vanhempiaan tapaamaan tulevat lapset voivat päästä kerran kuukaudessa. Hyllyissä näkyy kuvakirjoja ja huonekalut ovat uudenoloisia. Siellä lapset voivat istua vanhemman sylissä.
Jonille kumpikin tila on tuttu. Hän tapaa kahta lastaan joka kuukausi lapsitapaamistilassa. Lapsia sinne tuovat isovanhemmat, sillä tuomion aikana Jonille tuli ero. Toinen lapsista, tytär, on syntynyt tuomion aikana.
Hän muistaa tapaamisen, milloin hän näki ensimmäistä kertaa vaimossaan väsymyksen merkit. Tuntuu, että Jonin mielestä olisi ollut yllättävämpää, jos suhde olisi kestänyt.
Joni on sitä mieltä, että perheet tarvitsisivat paljon tukea vankeuden alkuvaiheessa, sen aikana ja vapautumisen koittaessa. Hän tunsi alusta alkaen syvää huolta omista lapsistaan ja on nyt jopa kirjoittanut aiheesta kirjaa.
”Isät haluavat yleensä lapsilleen parasta. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan”, Joni kuittaa.
Mutta puhuuko suomalainen mies muka lapsistaan? Joni vastaa, että ne, jotka yleensäkin puhuvat toisilleen osastoilla ja ulkoillessa, puhuvat myös paljon lapsistaan. Vankeudessa isät saattavat miettiä lapsiaan jopa aiempaa enemmän.
”Toisten vankien perheitä myös kunnioitetaan. Tästä on osoituksena se, että kukaan vanki ei riko sääntöjä esimerkiksi Vapautuvien tuen järjestämillä perheleireillä vankilan ulkopuolella.”
Jonin mielestä vankiloiden olisi hyvä tukea vanhemmuutta, jos vanki itse on kiinnostunut olemaan vanhempi omille lapsilleen.
Hän on lukenut kirjaansa varten paljon vankeuden vaikutuksista lapsiin, ja tietää sen uhkaavan lapsen kehitystä paljonkin, jos mitään ei tehdä.
Tapaamiset kuukauden kohokohtia
Joni kertoo, että kun hänet haettiin kotoa ja vietiin poliisivankilaan, lapsi ei ollut onneksi samassa huoneessa. Noin kolmen viikon päästä hänet päästettiin tapaamaan isäänsä, mutta meni Jonin mielestä useita kuukausia, ennen kuin lapsi ymmärsi isän olevan erityisessä paikassa.
Kun isä poistui saamiensa dvd-elokuvien kanssa tapaamishuoneesta, poika totesi ”Jonin lähtevän nyt katselemaan sitä dvd:tä”.
Poliisivankilaa seurasi tutkintavankila, jossa puolen tunnin valvottuja tapaamisia oli kahdesti viikossa. Joni painottaa, että etenkin alkuvaiheessa, kun lapsella on kriisi ja suru, perheen tulisi saada tukea.
Vuoden päästä perhe alkoi saada valvomattomia perhetapaamisia kerran kuukaudessa. Pojalle oli tarjolla kaikkea kivaa kuten videoita, sipsejä ja karkkeja. Lapsi sai viettää Jonin kanssa puolitoista tuntia. Loppuaika perhetapaamisesta oli varattu parisuhteelle.
Poika tuotiin myös pleksitapaamistiloihin muutamia kertoja, mutta kokeilu loppui lyhyeen. Joni tietää nyt, että päätös oli oikea. Oikeusasiamieskin on todennut pleksitapaamisten lähestyvän lainvastaisuutta pienille lapsille ja vankilat ovat alkaneet kehittää lapsille omia tapaamistiloja.
Nyt sellainen huone on kuudessa suljetussa vankilassa viidestätoista.
(Pitäisikö julistaa kilpailu, kuka vankiloista jää viimeiseksi? Tämän vankilan johtajalle voitaisiin lahjoittaa vaikka tutti muistuttamaan lasten oikeuksista.)
Kun Jonista lähes kaksi vuotta myöhemmin tuli vankeusvanki ja hänet siirrettiin Sörkkaan, hän odotti pääsyä vankilassa toimivaan isä-lapsi -ryhmään sekä perheleirille. Kumpaankaan hän ei kuitenkaan päässyt.
Kolmannella yrittämällä onnisti ja poika ja isä pääsivät osallistumaan isä-lapsi-ryhmään. Sen sijaan lapsitapaamistilaan poika ei päässyt, koska Joni oli pojan kasvatti-isä. Jonia ärsytti ja hän muistaa pelänneensä, että lapsi kärsii hänen vankeudestaan yhä enemmän.
Kun perheeseen syntyi tytär, poika alkoi päästä lapsitapaamistilaan tämän varjolla.
Joni muistelee tapaamisten olleen aina juhlahetkiä. Poika oli aina iloinen. He myös soittelivat toisilleen päivittäin. Lisäksi läheteltiin kortteja. Kaksi kertaa Joni pääsi saatetulle lomalle vartijoiden kanssa.
Miten kertoa lapsille vankeudesta?
Joni siirrettiin vuodeksi Riihimäen vankilaan ja palautettiin sitten Sörkkaan. Tänä aikana Joni erosi vaimostaan. Onneksi lapset pääsivät muiden aikuisten seurassa vankilaan kuukausittaiseen perhetapaamiseen sekä lapsitapaamiseen.
Lisäksi poika pääsi osallistumaan isä-lapsi- ryhmään. Ryhmällä oli tapana askarrella ja syödä yhdessä jotain pientä vankilan juhlasalissa.
Hienoimpia kokemuksia Jonin mielestä on saada istua saman pöydän ääressä syömässä lapsen kanssa.
Poika alkoi kysellä yhä enemmän isän tilanteesta. Joni puolestaan ei tiennyt, miten olisi kertonut pojalle vankeudesta. Onneksi Sörkan vankilan pastori, joka toimi myös perheterapeuttina, järjesti perheelle yhteisiä tapaamisia. Näiden aikana Joni kertoi tuomiostaan.
Viisivuotiaalla pojalla oli vain muutama kysymys. Sen jälkeen hän ei ole puhunut asiasta, vaikka Joni on sanonut, että voi kysyä.
Tytär sen sijaan otti asian esille todeten puhelimessa, että hän kyllä tietää isän asuvan vankilassa! Joni oli vastannut, että kyllä. Tytär totesi että vankilaan joutuu jos on tehnyt jotain tosi tuhmaa. Joni myönsi. Isä on tapellut ja on siksi vankilassa.
Kun Joni kysyi, haluaisiko tytär puhua tapaamisessa asiasta lisää, tämä vastasi haluavansa puhua siitä ainoastaan puhelimessa.
Tytär on useasti sanonut haluavansa muuttaa isän luokse vankilaan. Tähän Joni on vastannut, että naiset ja lapset eivät voi asua hänen vankilassaan, vaan ainoastaan miehet. Tytär on nyt kouluun menossa ja saattaa kaivata isän antamaa turvaa.
Turvallisuus ja vanhemmuus
Nyt olemme Riihimäellä, jonne Joni siirrettiin Sörkasta. Jonin mukaan vankilan korkea turvaluokitus merkitsee sitä, että poistumislupia annetaan erittäin vähän eikä vankeja päästetä perheleireille.
Kun Joni anoi Sörkassa pääsyä perheleirille, se evättiin ja syyksi sanottiin, että tulisi kauheat lööpit jos jotain tapahtuu siellä.
Joni kertoo ymmärtävänsä, että vankiloissa on eri turvaluokitus, mutta mitä korkeampi turvaluokitus, sitä pienemmällä todennäköisyydellä vangit pääsevät osallistumaan vankilan ulkopuoliseen perhetyöhön.
Tämän vuoksi perhetyötä tulisi järjestää vankilan sisällä sitä enemmän, mitä korkeamman turvaluokituksen vankilasta on kyse.
Toisaalta hän kehottaa miettimään, mitä kiristyneestä politiikasta seuraa lasten kannalta. Jos joku luokitellaan vaaralliseksi, tarkoittaako se, että hänen mahdollisuutensa vanhemmuuteen vedetään minimiin ja hänen lastensa kokemat haitat ovat suuremmat? Syyllistävätkö lapset itseään ja leimautuvat ulkopuolisten silmissä muita lapsia enemmän?
”Jos joku on tuomittu murhasta, ei se tarkoita, ettei hän rakastaisi lapsiaan”, Joni pohtii.
Viimeisen kahden vuoden aikana Joni on päässyt kaksi-kolme kertaa saatettuna kauppakeskuksiin lasten kanssa. Lelukauppojen lisäksi ryhmä on käynyt parturissa ja syömässä. Jonilla on kuitenkin toive. Hän haluaisi edes kerran päästä nukuttamaan tyttärensä.
Kunnioittakaa vanhemmuutta
Joni toivoisi, että vankilat kunnioittaisivat vanhemmuutta ja huomioisivat, jos joku pitää systemaattisesti yhteyttä omin lapsiinsa. Hän on yrittänyt jo kahdeksan ja puoli vuotta.
Joni on iloinen, että Riihimäen vankilassa kokeillaan tänä syksynä vanhemmuusryhmiä. Hänen osastollaan, jossa on 12 vankia, kahdeksalla on lapsia.
Jonin mielestä miehet ovat valmiita puhumaan vanhemmuudesta ja lapsista. Hänen mielestään vangit tarvitsevat tietoa siitä, miten vanhemman vankeus vaikuttaa lapseen ja miten vanhemmat voivat ennaltaehkäistä ylisukupolvista rikollisuutta ja pahoinvointia.
”Kukaan ei halua että lapsi kärsii enemmän kuin tarvitsee. Lapset joutuvat jo tulemaan vankilaan. Tilanne on mikä on ja on yritettävä minimoida haitat.”
Kuva: Unsplash