Väkivallasta ei puhuta, jos siitä ei kysytä
Millainen mielikuva syntyy sanoista nainen ja väkivalta? Varmaankin vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään, mutta useimmiten mielikuva viittaa asetelmaan, jossa naisiin kohdistetaan väkivaltaa. Ja hyvä niin, sillä naisiin kohdistuvan väkivallan osuus on maassamme huomattava.
Tilastojen mukaan Suomi on naisille Euroopan unionin toisiksi väkivaltaisin maa. Tutkimuksista tiedämme, että naiset kokevat väkivaltaa usein kotona tai työpaikalla, miehet puolestaan julkisilla tai puolijulkisilla paikoilla. Tämä liittyy siihen, että miehet kokevat väkivaltaa tuntemattomilta, naiset taas tuntemiltaan henkilöiltä.
Mitä jos käännämme tämän mielikuvan sanoista nainen ja väkivalta toisin päin?
Uhrinäkökulman sijaan väkivallan tekijänä onkin nainen. Tämä asetelma on jo hieman monimutkaisempi, kun tiedämme, että naiset sekä kokevat että käyttävät väkivaltaa ympäristössä, jossa on läsnä naisen tuntemia henkilöitä. Näin ollen puhumme väkivaltaa käyttävien ja kokevien naisten perheistä, läheisistä, ystävistä, puolisoista tai lapsista.
Jos naisten väkivaltakäyttäytymistä ei tunnisteta tai naisilta kysytään vain koetusta väkivallasta, jää paljon näkymättömiin, sillä myös naiset tekevät väkivaltaisia tekoja.
Tutkimuksia ja tilastoja on saatavilla siitä, miten paljon naiset kokevat väkivaltaa. Vähemmän kuitenkin tutkitaan ja tiedetään naisten tekemästä väkivallasta. Mitä vähemmän aiheesta tiedetään, sitä vähemmän palveluissa tai yhteiskunnassa tunnistetaan, kohdataan ja tuetaan naisia, jotka käyttävät väkivaltaa.
Jos naisten väkivaltakäyttäytymistä ei tunnisteta tai naisilta kysytään vain koetusta väkivallasta, jää paljon näkymättömiin, sillä myös naiset tekevät väkivaltaisia tekoja. Tämän tietopuutteen seurauksena naisille suunnattuja palveluita, kuntoutusta tai tukea naisten väkivaltakäyttäytymisen vähentämiseksi on palvelujärjestelmässämme erittäin vähän ja tietoa palveluista tai ilmiöstä sitäkin vähemmän.
Naiset tarvitsevat palveluita ja kuntoutusta, joissa huomioidaan naisten erityinen suhde väkivaltaan.
Naiset tarvitsevat palveluita ja kuntoutusta, joissa huomioidaan naisten erityinen suhde väkivaltaan. Samanaikaisesti kun nainen voi kokea väkivaltaa, hän saattaa tehdä väkivaltaisia tekoja myös itse. Väkivalta sijoittuu tuttuun ympäristöön, usein kotiin ja toisena osapuolena on naiselle tuttu ihminen, läheinen. Tämä naisten monisäikeinen ja toisiinsa kietoutunut, kokija-tekijä-väkivaltasuhde sekä sen liittyminen hyvin usein läheisiin ihmissuhteisiin tekee siitä erityisen.
Koska kyse on hyvin monimutkaisesta väkivallan ja lähisuhteiden yhteen nivoutumisesta, tulee ammattilaisten lähestymistavan, tarjotun avun sekä kuntoutuksen olla erityinen ja nämä tekijät huomioiva.
Ennen tämän palvelupuutteen taklaamista on syytä kysyä, mitä voimme tehdä jo nyt?
Ilman kohdennettuja, erityisiin tarpeisiin kehitettyjä palveluita tai kuntoutusta, emme pysty tarjoamaan väkivallan tekijöille konkreettisia välineitä oman käyttäytymisen hallitsemiseksi ja säätelemiseksi sekä väkivallan vähentämiseksi. Ennen tämän palvelupuutteen taklaamista on syytä kysyä, mitä voimme tehdä jo nyt? Naisten tekemän väkivallan tunnistaminen ja puheeksi ottaminen ovat hyvinvointipalveluissamme vielä lastenkengissä. Kyse on kuitenkin auttamistyön kannalta ensisijaisesta muutoksesta, joka tarvitaan. Puheeksi ottaminen, avoin keskustelu, läsnäolo ja hyväksyntä auttavat jo alkuun.
Meidän ammattilaisten vastuulla on osata kysyä, ottaa puheeksi ja hyväksyä tuomitsematta se, mitä kuulemme.
Meidän sosiaali-, terveys- ja rikosseuraamusalan ammattilaisten vastuulla on osata tarkastella elämäntilanteita ja -haasteita monista eri näkökulmista, luoda tilaa kaikelle keskustelulle ja rohkaista asiakasta kertomaan erilaisista kokemuksista, joissa myös väkivalta on ollut läsnä. Meidän ammattilaisten vastuulla on osata kysyä, ottaa puheeksi ja hyväksyä tuomitsematta se, mitä kuulemme. Meidän vastuullamme on myös tarjota riittävän turvallinen, rauhallinen ja luottamuksellinen tila ja ilmapiiri, jossa asiakas pystyy ja uskaltaa kertoa kipeistä asioista ilman pelkoa tuomitsemisesta, torjumisesta tai ohittamisesta
Seuraavan kerran, kun kohtaat naisen, joka kertoo koetusta väkivallasta, voisit myös kysyä, onko hän itse koskaan käyttänyt väkivaltaa, missä tilanteissa ja minkälaista. Sillä väkivallasta ei puhuta, jos siitä ei kysytä.