Äidin kirje lastensuojeluun
Hei!
Olen Liisa, 41-vuotias kahden lapsen äiti. Äitiys on tärkein ja paras asia elämässäni, vaikka samalla se on repinyt minut rikki. Olen äiti, entinen narkomaani, entinen vanki ja lapseni ovat sijoitettuina. Tekoni ovat satuttaneet heitä, jotka ovat minulle rakkaimpia. Olen särkenyt sydämiä ja olen särkynyt itse.
Tämä kirje on minulta teille, jotka autatte ja tuette lapsiani ja minua. Haluan kertoa, mitä äitiys on merkinnyt minulle, mitä olen kokenut ja mikä minua olisi auttanut.
Äitiys määrittää, kuka minä olen. Se on ainoa asia, jossa koen elämässäni onnistuneeni. Olen onnistunut synnyttämään 2 upeaa, täydellistä lasta. Vaikka olen tehnyt vääriä asioita ja valintoja, lapsiani en kadu. Kun jouduin vankilaan ja lapseni otettiin huostaan, kadotin samalla itseni. Koen, että minulla ei ollut oikeutta olla äiti tai vanhempi. Tekoni määrittivät pitkään sitä, kuka olen ja vaikuttivat myös lasteni elämään.
Koin, että vanhemmuuteni oli merkityksetöntä. Menin rikki enkä oikein osannut pyytää apua vaikeisiin tunteisiini. Minun oli vaikeaa luottaa tai kiintyä keneenkään. Koko huostaanottoprosessi on ollut minulle sekä lapsilleni hyvin vaikea. Se on tuntunut niin pahalta, että sitä voisi verrata kuolemaan. Sydämeni on särkynyt, enkä uskalla kiintyä tai rakastaa.
Kun pääsin vankilasta, koin vahvaa muutoshalua. Halusin lapseni takaisin elämääni. Samalla väsyin lapsiani koskeviin kysymyksiin. Ne vahvistivat omaa syyllisyyden ja häpeän tunteitani. Olen alkanut usein piilottaa äitiyttäni, jotta minun ei tarvitsisi kertoa, että lapseni eivät asu kotona ja olen epäonnistunut äiti. On helpompi valehdella, ettei minulla ole lapsia.
Minusta tuntuu, että ihmiset ajattelevat, että olen hylännyt lapseni vapaaehtoisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Eniten minua satuttaa se, etteivät lapseni halua kutsua minua äidiksi. Suurin pelkoni on, että lapseni unohtavat minut kokonaan, sillä saan olla heidän elämässään läsnä hyvin vähän. Minulle on kerrottu, etten osaa puhua lapsilleni ikätasoisesti. Tämä voi olla totta. Mutta kuka neuvoisi ja auttaisi minua kohtaamaan lapsiani odotetulla tavalla?
Olen ollut huolissani lapsistani. Olen puhunut tästä lastensuojelussa, päihdepalveluissa ja vankilassa. En ole varma, onko minua kuultu ja olenko tullut otetuksi vakavasti missään. Keskustelu kääntyy aina omaan kuntoutumiseeni ja siihen, miten minä pärjään. Olen hakenut ja saanut apua omiin ongelmiini, mutta siitä huolimatta yhteydenpitoani lapsiini on rajoitettu. En ymmärrä tätä ja koen, että en ole saanut vastauksia kysymyksiini. En ymmärrä järjestelmää ja sen kieltä.
Olen yrittänyt muodostaa suhdetta lasteni sijaisvanhempiin, mutta mekään emme ymmärrä toisiamme. On vaikeaa asettua jakaa lasteni kiintymystä ja huomiota. Historiani takia minusta tuntuu, että minua ei nähdä tasavertaisena vanhempana. Haluaisin tietää, miten voisin päästä kohti sitä, että minut nähtäisiin äitinä, joka olen. Ymmärrän hyvin, että lasteni on hyvä olla uudessa kodissaan, mutta voi kunpa voisin keskustella myös sijaisvanhempien kanssa arjen asioista, koulunkäynnistä ja ihan kaikesta. Tällä hetkellä keskustelu ei vain suju.
Lapsille minun ja sijaisperheen väliset vaikeudet ovat hämmentäviä, hankalia ja aiheuttavat turvattomuutta. Tiedän, että lapseni ovat kärsineet teoistani ja tekemättä jättämisistäni. He ovat traumatisoituneet ja heidät on viety pois perheestä, jonka piti olla se turvallisin paikka maailmassa. Nämä menetykset tulevat uuteen perheeseen lasteni mukana. Miten voin olla varma, että nämä menetykset huomioidaan ja lapseni saavat tarvitsemaansa apua, jos minulle ei tästä kerrota? Minä olen ollut paikalla, kun lapseni ovat eläneet näitä menetyksen hetkiä, minä olen nähnyt, mitä se on heissä aiheuttanut ja tunnen heidät paremmin kuin kukaan muu. Silti koen, että tätä asiantuntijuutta ei arvosteta ja huoltani kuulla. Jos yhteistyö ei toimi, kuinka sitä ratkotaan? Miksi sijaisperhe saa tukea, mutta minua ei pystytä auttamaan?
Olen joutunut kohtaamaan paljon syrjintää, lokerointia, äitiyteni vähättelyä ja mitätöintiä. Olen yrittänyt tehdä muutosta kohti parempaa ja kohti “onnistuneempaa” äitiyttä, mutta rikos- ja päihdetaustani nostetaan aina esiin palveluissa. Vaikka olen ollut pitkään ilman päihteitä, olen ja tulen aina olemaan “päihdeäiti”.
Lastensuojelu vaatii minulta jatkuvasti jotain. Tapaan heitä harvoin ja juuri silloin minun tulisi aina olla paras versio itsestäni. Se on kuluttavaa. Olemme harvoin yhteisymmärryksessä ja menetän malttini. Vaikka teen jatkuvasti sen, mitä minulta pyydetään ja velvoitetaan, jotta saan joskus vielä olla lasteni elämässä läsnä, muutosta ei haluta nähdä. Usein tuntuu, etten voi vaikuttaa tilanteeseen, vaikka tekisin mitä. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Yritän kaikkeni, mutta sillä ei ole väliä.
Eniten toivoisin lastensuojelulta, että tulisin kuulluksi ja nähdyksi äitinä, ihmisenä, Liisana. Silloin, kun olen kokenut tulleeni kuulluksi ja pienimmätkin muutosyritykset ovat tulleet nähdyksi, on syntynyt mahdollisuus muutokselle ja motivaationi on kasvanut. Silloin kun tiedän, ettei sillä, mitä teen ole vaikutusta lasteni elämään, en jaksa pyristellä. Olen toivoton. On helpompi heittää hanskat tiskiin ja kipeästi yrittää sysätä ikäviä ajatuksia sivuun.
Aina kun kerron lapsistani ja äitiydestäni, joudun päästämään ihmisiä kipeästi ihon alle ja paljastamaan suurimman suruni. Siksi pysyn välillä vain hiljaa. Olen kaivannut sitä, että joku tarjoaa minulle mahdollisuuden ja tilan käsitellä omia tunteitani, syyllisyyttäni ja häpeää, äitiyteni kipupisteitä. On ollut vaikeaa avata itseään ammattilaisille, jotka ovat vastuussa päätöksenteosta lasteni asioissa. Pelkään, että vaikeutan ja hankaloitan asioita olemalla rehellinen. Haluaisin kertoa lapsilleni omista ajatuksistani, sillä lapsenkaan ahdistus ei häviä puhumattomuudella, mutta minua on ohjeistettu suojelemaan lapsia huoleltani. Saisinpa vertaistukea, jakaa huoltani, pelkojani ja tunteitani ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman.
Olen kiitollinen siitä, että perheemme on saanut apua. Kiitollinen siitä, että lapseni ovat olleet turvassa, kun itse olen tarjonnut heille vain turvattomuutta. Nyt kun asiani ja elämäni ovat muuttuneet, voin vain toivoa, että tämä tunnustetaan ja nähdään, jotta pääsen enemmän osaksi lasteni elämää. Tämä epävarmuus tulevasta ja siitä, mitä tapahtuu, on raskasta. Yritän kuitenkin enkä luovuta, sillä haluan paremman elämän. Itselleni ja lapsilleni. Autattehan meitä?
Kirje on kirjoitettu Kriminaalihuollon tukisäätiön Lapsi- ja läheistyön sekä Naiset näkyviksi -toiminnan yhteistyönä, osana Kasper ry:n Vanhempien ääni lastensuojeluun -osallisuushanketta. Se perustuu äitien haastatteluihin.