Kun kaikki romahtaa
Tämä oli ensitunne, kun kaikki alkoi paljastumaan. Alkujärkytyksen jälkeen sitä alkoi pohtimaan, suorastaan analysoimaan, että missä meni pieleen. Missä kohtaa äitiys petti lapsen? Mitä olisin voinut tehdä toisin vai, olisinko? Terapioita terapioiden perään, tapaamisia tapaamisten perään – uuvuttavaa henkisesti eikä niistä ollut edes apua. Märehtiä asiaa, joka on jo tapahtunut ja jolle ei enää mitään voi mutta siltikin illan tullen sitä märehtii, ja märehtiikin sitten kunnolla.
Aamu alkoi sillä, että hyppäät ikkunasta ikkunaan ja illalla sama toistui. Yritit löytää oman hatkassa olevan lapsesi katseella kadulta. Yöt menivät siinä, että mietit: ”Nytkö minusta tuli se hautuumaaäiti, joksi en missään nimessä halunnut”. Huolesta ja ikävästä tuli jokapäiväinen ”ystävä”, sen kanssa oppi elämään. Kunnes, tuli romahdus masennuksen kasvoineen. Mieli ei enää jaksanut, se ei suostunut ymmärtämään. Masennuksen loppuvaiheessa tuli suunnaton raivo, raivo niitä ja sitä kohtaa, joka ajoi minun lapseni maailmaan, johon en häntä kasvattanut tai halunnut. Se oli kuin pesusieni, joka imi hänet mukaansa. Syyttely ei kuitenkaan johtanut mihinkään, ei se tuonut lohtua tai kaipaamani ymmärrystä.
Ymmärrys tuli vasta vuosien jälkeen, kun kävin keskustelua poikani kanssa. Se mitä hän haki, oli jännitys. Varmaan oli myös paon yritystä omasta ahdistuksesta, omassa sisimmässään läpikäymättömät asiat. Ymmärrystä tuli lisää, kun tapasin hänen kavereitaan, jotka olivat samassa tilanteessa. Kuulin tarinoita, näin ihmiskohtaloita ja tunsin vain suurta myötätuntoa sekä surua.
Vankilatuomiot tulivat totta kai kuvaan mukaan ja se oli uusi aikakausi, niin hänen kuin minunkin elämässäni. Nyt olin siis vangin äiti. Analysointi alkoi uudestaan. Mutta, en kokenut syyllisyyttä vaan vapautuksen ja helpotuksen tunteen. Nyt ei tarvinnut murehtia missä lapseni viettää yönsä, saako syödäkseen, onko terve ja onko edes elossa. Nyt tiesin missä hän on, tiesin sen tasan tarkkaan. Tiesin, että saa syödäkseen, nukkuu, on olemassa.
Äidin pleksirakkaus, katsoin lastani pleksin läpi. Lasta, jota rakastin ja rakastan enemmän kuin omaa elämääni, kunpa hän ymmärtäisi sen. Millä todistat lapsellesi, että hän on rakastettu ja hyväksytty jos pelkkä läsnäolo ei riitä? Minä vain rakastan ja rakastan kovasti.
Jos aikakausi on ollut vaikeaa minulle ja muille perheenjäsenille, on se ollut vaikeaa myös lapselleni. Hän on varmasti kantanut omaa kiviriippaansa, syyllisyyden reppua, joka sisältää häpeää, riittämättömyyden tunnetta ja epäuskoa itseensä. Koskaan hän ei ole itse syyttänyt ketään eikä etsinyt syytä muualta. Todennut vain: ”Syyllisen näen, kun menen peilin eteen seisomaan ja itse vastaan tekemisistäni”. Vankilatuomioita on ollut useita ja nyt parhaillaan viedään viimeistä, näin toivon ja uskon.
Näihin 22 vuoteen, jota tämä matkanteko on kestänyt, on mahtunut elokuvan verran käänteitä. Nämä vuodet ovat olleet oppivuosia, henkisen kasvun vuosia, heikkouden ja vahvuuden vuosia, ilon ja surun vuosia. Näihin vuosiin mahtuu niin paljon kyyneleitä, että niistä saisi järven. Naurua niin paljon, että niillä tuottaisi sähköä pieneen kaupunkiin. Raivoa niin paljon, että terroristijärjestötkin jäisivät kakkoseksi. Rakkautta niin paljon, että sillä tunteella valaisisi uskoa koko maailmaan.
Olen useasti miettinyt, että mikä oli se kantava voima, joka nosti ylös? Se oli rakkaus, ymmärrys ja myötätunto. Minä, joka olin ennen kova tuomitsemaan, oman elämäni arkijuristi, olin oppinut nöyrtymään, sydän ja silmät avautuivat. Nyt, kun katson taaksepäin mennyttä elämää voin todeta: ”Elämä oikeasti kantaa, kunhan rakkaus on ja pysyy. Kaikesta selviää, kunhan tuemme toisiamme emmekä jätä ketään taakse. Kuljemme tätä matkaa yhdessä, emme erikseen. Kukaan ei synny tähän maailmaan pahana, opetellaan näkemään ihmiset niinä pieninä viattomina vaippapöksyinä joiden elämänpolku jossain kohtaa, jostain syystä, ajautui väärälle polulle. Näytetään lyhdyllä valoa elämän risteyskohdassa ja ohjataan oikeaan suuntaan. Ja, muistetaan että jos maailmasta katoaa ymmärrys, rakkaus ja myötätunto, ei meille jää mitään”.
Lapseni: ”Niin monta kertaa, kun putoat polvillesi. Niin monta kertaa otan kädestä kiinni ja nostan ylös. Kuljen hetken matkaa rinnallasi mutta aina takanasi, valmiina ottamaan sinusta kopin. Äiti rakastaa sinua nyt ja aina.”
Kaikki ei romahtanutkaan!