Mitään hävettävää ei ole
Olin 15 vuotias, kun veljeni sai pitkän vankeustuomion. Siitä on jo 10 vuotta aikaa, mutta muistan edelleen monien tunteiden hämmentävän sekoituksen. Suurin niistä oli vuosien ajan häpeä. Oli vaikea uskoa että oma perheenjäsen on nyt se, joka on iltapäivälehtien otsikoissa.
Asian mediahuomio pahensi oloa. Tiesin ettei uutisia, varsinkaan niiden kommentteja kannata lukea, mutta uteliaisuus vei voiton. Ei ollut tietenkään järkevää tai terveellistä lukea kommentteja missä omalle perheenjäsenelle toivotaan kuolemaa tai kidutusta. Tuntui epäreilulta että oma perheenjäsen on koko kansan tuomittavana ja arvosteltavana enkä itse voinut edes korjata paikkaansa pitämättömiä väitteitä.
Vaikka tiesin, etten itse ollut syyllistynyt rikokseen, tuntui kuin koko muukin perhe olisi saanut jonkinlaisen tuomion. Häpeään vaikutti paljon pelko siitä, mitä yhteiset tutut ja kaverit ajattelee. Mietin, että mitä jos kaikki luulee, että koko perhe on jotenkin paha. Luin, miten ihmiset vannovat että he ei kyllä olisi enää missään tekemisissä tällaisen jälkeen. Itsekin teki mieli joskus vaan hylätä koko veli ja toivoa ettei oltaisi samaa perhettä. Jälkeenpäin ajateltuna tosin on hyvä, ettei niin käynyt. Toisille oli vaikea selittää että vaikka pidän hänet elämässäni ei se tarkoita rikoksen hyväksymistä tai etten olisi vihainen tai pettynyt. Ajattelin että hänen vankilassa oloa pahempaa oli se että kaikki tiesivät siitä. Kesti monta viikkoa puhua silloisen parhaan ystäväni kanssa aiheesta. Tai kenenkään muunkaan.
Alkushokin jälkeen mentiin koko muun perheen voimin perhetapaamiseen vankilaan. Turvatarkastuksesta läpi mentäessä päätin jo, että tällä tavalla en aio enää häntä tavata. Olin vielä vihainen ja katkerakin siitä, että multa vietiin mahdollisuus normaaliin sisarussuhteeseen. Tuntui kammottavalta nähdä, kun veli saatettiin vartijoiden kanssa paikalle. En muista jutelleeni kovin paljoa koko tapaamisen aikana koska olin edelleen äärettömän vihainen ja pettynyt, että se oli itsensä sinne hommannut. En nähnyt siinä veljeäni vaan vangin joka oli väsynyt ja surullinen. Jälkeenpäin ajatellen en voi edes kuvitella miten raskasta se hänelle oli. Juotiin kahvit ja pullat ja lähinnä odotin että pääsen pois.
Avovankilaan siirtymisen jälkeen alettiin puhua enemmän. Oli kiva huomata, että pystytään jutella ihan arkisista asioista kuten kirjoista, opiskelusta, musiikista ym. Se auttoi olemaan vähän vähemmän vihainen ja tajuamaan, että rikoksen takana on vielä ihminen, jolla on vielä mahdollisuus ihan normaaliin arkeen, suomessa kun ketään ei laiteta loppuelämäksi vankilaan.
Tajusin jossain vaiheessa ettei toisen tekemisiä kannata hävetä tai vihata. Siihen kuluu valtava määrä energiaa, mikä on toisista asioista pois. Oli hyväksyttävä, että mitään ei saa tekemättömäksi, varsinkaan toisten puolesta. Opin katsomaan asiaa eri perspektiiveistä. Siihen auttoi veljeen uudelleen tutustuminen. Aloin ajatella, että on jo riittävää, että toinen häpeää tekojansa ja elää niiden kanssa. Eikä minun tarvitse eikä kuulukaan tehdä sitä.
Kun aloin avautua asiasta läheisten ihmisten kanssa eikä vastasssa ollutkaan vihaa vaan ennemminkin ymmärrystä, tajusin että että eihän itselläni mitään hävettävää ole. Pelkäsin muiden reaktioita, koska ajattelin niiden olevan samanlaiset kuin omani olivat.
Olen saanut tilaisuuden tutustua veljeeni uudelleen, kun vankeustuomio oli istuttu. Vaikka edelleenkin joskus suututtaa toisen tekemiset, on helpottavaa saada takaisin oma perheenjäsen. Kesti pitkän aikaa tutustua ja nähdä toisen persoonaa. Samalla näyttää myös millainen aikuinen itsestäni on tullut. Ihmisyyteen kuuluu virheet ja toisesta välittämiseen niiden hyväksyminen. Vaikka asia tulee olemaan silloin tällöin esillä milloin missäkin elämäntilanteessa, on muistettava ettei häpeä ole ainut mikä sen määrittelee. On myös eteenpäin meneminen ja mahdollisuuksien antaminen, mitkä kantaa pidemmälle kuin vitutus ja toisen tuomitseminen.