“Olen nähnyt läheiseni muuttuvan silmieni edessä” – Radikalisoituminen läheisen näkökulmasta
Olen nähnyt läheiseni muuttuvan silmieni edessä. Oma arvioni on, että pahoinvointi, turvattomuus ja oman paikan etsiminen johtivat radikalisoitumiseen. Korostan, että tämä on oma mielipiteeni siitä, mitä arvelen läheiselleni tapahtuneen.
Olimme hyvin läheisiä ja olemme yhä. Siinä välissä oli ajanjakso, jolloin ajauduimme molemmat jonnekin tuntemattomaan ja pimeään.
Ensin läheiseni alkoi eristäytyä. Hän vietti ilmeisesti enemmän aikaa internetissä ja päätyi löytämään yhteenkuuluvuutta ääriajattelua kannattavasta ryhmästä. Aatteeseen uppoaminen näkyi ulkonäössä ja keskusteluissa, joita kävimme kun tapasimme. Ennen rauhallisesta, huumorintajuisesta ja harkitsevasta läheisestä huokui jonkinlainen viha.
Jos kerroin katsoneeni jotakin tv-ohjelmaa, saattoi läheiseni suuttua – miksi katson sellaista hänen mukaansa vääristettyä propagandaa? Kerran meille tuli riita yhteisen pyhänvieton aikana. Sain tuntea sen häneen iskostuneen raivon, jota läheisenä en voinut käsittää.
Tapahtuneen konfliktin jälkeen molemmat halasimme ja itkimme. Sovittiin, ettemme puhu aatemaailman asioista enää. Näin, että siellä kuoren alla oli se rakas läheinen silti.
Olosuhteiden pakosta oli pakko ottaa etäisyyttä. Kun joku uppoaa niin syvälle ääriajatteluun, ei normaalin keskustelun käyminen enää ole vain mahdollista. Pelkäsin avata telkkaria tai uutisia. Pelkäsin, mitä se ryhmittymä nyt on keksinyt. Minulla oli koko ajan tunne, että pahimmillaan joku vielä kuolee.
Koetin hakea apua tilanteeseen. Yritin jutella läheiselle, mutta se oli yhtä hyödyllistä kuin heittää bensaa liekkeihin. Koetin laittaa viestiä terveydenhuoltoon, poliisille, järjestöille, poliitikoille. Mikään ei tuottanut tulosta.
Kunnes joku lopulta kuoli.
Vankila oli näin läheisen näkökulmasta helpotus. Alun järkytyksen jälkeen tilanne muuttui läheisen näkökulmasta paremmaksi. Ei tarvinnut enää pelätä avata uutisia. Toisen kanssa keskustelu ja yhdessäolo oli taas mukavaa, vailla radikaalia kiihkoa. Tapaamisissa juttelimme arkisista asioista, laitoimme ruokaa ja joskus pelasimme lautapeliä.
Jouduttuaan vankilaan tekonsa jälkeen läheiseni lupasi, ettei enää hankkiudu vastaavaan porukkaan vaan pyrkii siitä kaikin keinoin eroon. En voi kuin toivoa, että näin tapahtuu.
Koen todella vaikeaksi ottaa läheiseni kanssa puheeksi radikalisoitumisen. Olen antanut myös tilaa. Aatemaailmasta irtautuminen ei käy hetkessä.
Kaipaisin kokemusten vaihtoa muiden vastaavan kokeneilta läheisiltä.
Kaipaisin myös tietoa, mistä ja minkälaista apua Suomessa vastaavassa tilanteessa olevat henkilöt voivat saada. Mistä läheiset voivat saada tietoa radikalisoitumisesta irtautumisen prosessista?
Aihe on erittäin arkaluontoinen. Ainakin itse koen häpeää, pelkoa ja epävarmuutta läheisenä.
Elämässä on vaikeita aikoja. Mutta on niin paljon hyvää, kaunista ja kamppailun arvoista. Toivoisin, ettei kenenkään läheisen tarvitsisi tuntea sitä pelkoa, epävarmuutta tai syyllisyyttä, minkä tiedän olevan läsnä. Ettei tarvitsisi ainakaan jäädä sen kanssa yksin.
Kirjoittaja on yksi RETSin Lapsi- ja läheistyön vapaaehtoisista läheisistä.