Uusi alku vankeuden jälkeen – Tie toivosta onnistumiseen
Rikos, rikollisuus ja vankeus – sanat, jotka herättävät voimakkaita tunteita ja kysymyksiä siitä onko toivoa vankeuden jälkeen?
Minun vastaukseni äitinä on, että kyllä on. Olen kulkenut rikollisuuden ja vankeuden matkaa poikani kanssa yli 20 vuotta ja aina jaksoin uskoa siihen, että se muutos tapahtuu jonain päivänä. Ja, se tapahtui. Luulin, että se tapahtuu taikasauvaa heilauttamalla muttei se todellakaan mennyt niin. Muutos, toivo muutoksesta ja hänen oma oivalluksensa tapahtui pikkuhiljaa. Uskon tähän vaikuttaneen myös vankka perheen tuki ja ikuinen usko häneen ja, ennen kaikkea hänen oma uskonsa itseensä. Suurin päätös muutokseen kaiken muun ohella oli hänen elämäänsä tullut uusi perhe ja rakkaus sekä oivallus vastuunkannosta näistä kahdesta ihmisestä.
Mutta kyllä se muutos alkoi jo ennen sitä viimeistä vankeustuomiosta. Ransu (rangaistusajan suunnitelma) tehtiin jo ennen kuin hän astui vankilan portista sisään ja tässä suunnitelmassa pitäytyminen on onnistunut hänellä täydellisesti. Seurasin sivusta hänen valmistautumistaan kärsimään rangaistustaan ja koin, että onko tämä tottakaan. Ensimmäistä kertaa näin hänen kirjaimmellisesti valmistautuvan siihen, ottavan vastuun. En muista aiemmin kokeneeni niin vahvaa uskoa, että nyt hän onnistuu.
Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun saimme halata ja sanoa heipat ennen vankilaan menoa. Vaikka olin iloinen hänen määrätietoisuudestaan tunsin kuitenkin, että sydän murtuu. Taas on äidin syli häntä tyhjempi. Ei ollut helppoa hänellekään. Katsoin ikkunasta, kun hän lähti ison kassinsa kanssa ja toivoin enemmän kuin koskaan, että tämä on viimeinen kerta, kun katson rakkaan poikani menoa, surun murtamana.
Vankeudessa vietetty aika ei ole vain rangaistus, vaan myös tilaisuus oppia
Vankeus voi myös olla uuden alku, se voi olla hetki pysähtyä, katsoa taaksepäin ja miettiä. Se voi olla se hetki, jolloin voi miettiä millaista elämää haluaa elää vapautumisen jälkeen. Vankeudessa vietetty aika ei ole vain rangaistus, vaan myös tilaisuus oppia. Se voi merkitä hetkeä, jolloin toivo tulevasta alkaa rakentua.
Tämä koskettaa koko perhettä ja varmasti myös niitä läheisimpiä ystäviä, uuden alku ja toivo onnistumisesta. Pysähdytään, mietitään. Me, täällä vapaudessa varmasti mietimme asioita siitä näkökulmasta, että miten me voimme omalla panostuksella olla osallisena tätä muutosta, millaista elämää haluaisimme nähdä rakkaamme elävän, miten saamme ratin suunnan muutettua oikealle tielle ja mitä se vaatii meiltä? Miten me voimme olla mukana avaamassa sitä porttia uuteen tulevaisuuteen, mikä on meidän roolimme siinä hetkessä? Perheessämme oli koko ajan selvää, että tuemme ja autamme kaikessa missä voimme emmekä jätä yksin ja vahva usko siitä, että se päivä tulee, jolloin poikani itse alkaa työstämään sitä muutosta ja pystyy pitäytymään siinä. Koulutusmahdollisuudet, terapia ja vertaistuki voivat auttaa ymmärtämään menneitä valintoja ja valmistaa uuden alkuun ja nämä asiat on hyvä käydä läpi, tarttua mahdollisuuksiin ja apuun kaksin käsin kiinni. Kaikki on kuitenkin lopussa kiinni yksilöstä itsestään.
Se määrätietoisuus, valoisan tulevaisuuden näkeminen, toiminta, uskallus puhua (myös niistä kipeistä asioista), vastuun kanto, asennemuutos, usko itseensä – ennen kaikkea usko itseensä. Kaikki on lähtenyt hänestä itsestään, hän itse rakentaa tulevaisuuttaan ja meidän perheenjäsenten tehtävä on ollut seisoa rinnalla kannustaen, uskoen ja luottaen. Onnistuminen vapauden kynnyksellä ei ole helppoa, mutta se on täysin mahdollista.
Vankeuden jälkeinen aika voi tuntua ”pelottavalta” myös meille perheenjäsenille. Herää kysymyksiä, onnistuuko tällä kertaa vai palataanko kohta taas entiseen. Hän on pysynyt suunnitelmansa tiellä jo kohta 4 vuotta ja jatkaa sillä tiellä edelleen. Äitinä uskallan jo huoahtaa helpotuksesta, hengittää hiukan vapautuneemmin, kokea onnellisuutta ja nähdä tulevaisuuden valoisana.
Vapaus, arkielämään palaaminen
Arkielämän uudelleen rakentaminen vaatii rohkeutta ja sinnikkyyttä, yksin ei tarvitse pärjätä. Joutuu tekemään jopa vaikeitakin päätöksiä, luopumaan niistä ihmistä, joiden kanssa on ollut tekemisissä usean vuoden jopa lähestulkoon suurimman osan elämästään, poikani jopa hankki asunnon, joka ei ole lähelläkään niitä kaupunginosia, joissa on edes mahdollisuus törmätä menneisyyteen. Jopa pankkiasioiden hoito voi vaatia opettelua puhumattakaan Kelan kanssa asioimiseen. Ihmisten suhtautuminen tai, ajatus suhtautumisesta voi tuntua musertavalta. Poikani, joka on lähes koko elämänsä tehnyt rikoksia, rahoittanut elämänsä tällä tavoin, joutuukin yhtäkkiä rahoittamaan elämänsä työnteolla voi tuntua oudolta mutta samalla ylpeyden tunnetta tuovaa, omalla työllä hankittua rahaa. Tästä työllä hankitusta rahasta maksetaan verot ja ulosottokulut, nämähän ei taatusti tuntunut aluksi kivalta mutta siihenkin hän on jo tottunut. Asioi ulosottomiehen kanssa kuin soittaisi kaverille. Hän tekee laskelmia ja budjetoi kuukauden nettoansionsa hyvinkin tarkkaan, hän on itse asiassa tarkempi tässä kuin äitinsä.
Vaikka apua on saatavilla vankeuden jälkeen, on kaikki muutos lähdettävä itsestään, nähdä itsensä sinä perustana, jonka päälle alkaa rakentamaan sitä uutta elämää
Uusi arki alkoi täyttymään arkisella perhe-elämällä, urheilulla, opiskelulla, työssäkäynnillä ja teatteritoiminnalla. Hänen päiväänsä täyttää rutiinit, joista hän pitää tiukasti kiinni. Hän myös tiedostaa hyvinkin tarkkaan sen, että kynnys palata entiseen on matala. Itse näen tämän hyvän asiana, tietoisuus siitä mikä triggeröi opettaa välttelemään niitä asioita. Hänellä on unelmia, joita kohti kulkee kuin marssilla oleva sotilas. Hän on itsensä esimies.
Vaikka apua on saatavilla vankeuden jälkeen, on kaikki muutos lähdettävä itsestään, nähdä itsensä sinä perustana, jonka päälle alkaa rakentamaan sitä uutta elämää. Poikani on tiedostanut tämän jo ennen vankeusaikaa. Hän ymmärsi, että muutoksen on lähettävä hänestä itsestään. On hyvä myös tiedostaa, että haasteita tulee kohtamaan mutta se, miten niihin suhtautuu tai asennoituu, ratkaisee pitkälti sen, miten ne voittavat. Siitä alkaa toivo paremmasta.
Toivo tulevasta ja vahva usko omiin mahdollisuuksiin luovat perustuksen kestävälle muutokselle. Vahva usko siihen, että myös itse on yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin. Usko siihen, että jonain päivänä mennyt todellakin on mennyttä eikä vain se kivinen muistojen reppu, jota kantaa alituiseen mukanaan. Äitinä oli välillä tuskallistakin seurata sivusta oman pojan kipuilua oman “uuden identiteetin” rakentamisessa, sitä turhautumisen määrää, josta päästään yli puhumalla ja miettimällä mitä voidaan tehdä toisin tai millä tavoin asiat hoidetaan. Musertavaa voi olla jo pelkästään se asenne, jota saat, kun yrität tilata aikaa esim. lääkärille. Hän koki sen kohdistuvan häneen, hän on vapautunut vanki, jolla ei ole kiire tai tarvetta lääkärille ja takaisin ei koskaan soitettu. Äitinä koin tämän suunnattoman raivostuttavana ja aloinkin miettimään, että miten moni muu kokee samaa?
Missä kohtaa elämää ent. vanki voi kokea olevansa vahvasti osaa yhteiskuntaa. Missä kohtaa se vangin tai rikollisen viittaa putoaa harteilta? Milloin yhteiskunta antaa uuden mahdollisuuden?
Olen miettinyt, että nyt kun se panta nilkasta on poistunut, millaisia haasteita hän sitten kohtaa? Hän on vapaa mies, ei kontrollin alla. Pysyykö tällä tiellä, jonka on valinnut? On täysin luonnollista, että mietin näitä asioita, koska tämä on jälleen yksi etappi tässä muutoksen tiellä. Sen jälkeen kannat täysin itsestäsi vastuun, kukaan ei vahdi tekemisiäsi tai sano moneltako pitää olla kotona. Jaksan kuitenkin uskoa, että kaikki se pohjatyö mikä tehtiin vankeudessa ja myös koevapaudessa kyllä kantaa tulevaisuudessakin, koska hän on nyt saanut konkreettista esimakua siitä, että hän kyllä pärjää. Omakohtaisesti olen saanut seurata hyvinkin läheltä sivusta, että muutos on mahdollista. Toisilla se voi tulla uskon kautta, toisilla rakkaus, toisilla unelma työstä ja toisilla totaalinen väsyminen kaikkeen menneeseen. Hän alkoi nähdä itsessään sen puolen, jonka me muut olimme nähneet koko hänen elämänsä, hänen kykynsä ja taitonsa tehdä muutakin kuin rikoksia sekä se syvälle piilotettu kultainen sydän, jonka ympärille hän rakensi oman muurin.
Hän rakentaa kaiken alusta, yksi tiili kerrallaan. Hän osoittaa minulle vain olemalla hän, että muutos on todellakin mahdollista mutta se vaatii sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta, ihmisen tai ihmisiä, joille voi häpeämättä kertoa, kun ei jaksaisi, osaa tai muuten vain ottaa päähän. Tunteen, että on arvokas, rakastettu ja oikeutettu hyvään elämään. Virheitä on tehty, niistä on kärsitty ja ne sovitettu.
Toivon ja uuden alun tie on kulkemisen arvoinen, helppoa se ei ole, mutta se on sen arvoista. Jokaisella on mahdollisuus ja oikeus uuteen alkuun, olipa mennyt matka millainen tahansa, muutos on mahdollista.
Matkamme on kestänyt yli 20 vuotta ja nyt olemme avanneet uuden sivun uudesta kirjasta, tämän kirjan voisin nimetä Toivon tieksi. Sitähän se on, kun vapaudut – mahdollisuus astua toivon tielle.