Vanhemmuusryhmästä
Se oli sitten siinä. Kahdeksan viikkoa vanhemmuusryhmää takana. Tänään oli viimeinen kerta ja haluaisin tuoda esille ajatuksiani ryhmään liittyen.
Alkuun olin vähän skeptinen kun kuulin, että saamme tavata lapsiaan ainoastaan kaksi kertaa. Tämä tarkoitti sitä, että joutuisimme keskustelemaan kahdeksan kertaa äijien kesken isyydestä vankilassa. Kyllä. Tässä meidän machomaailmassa, jossa tunteiden näyttäminen on heikkous. Tässä maailmassa, jossa varotaan sanomasta liikaa itsestään, jottei antaisi toiselle aseita. Tässä maailmassa, jossa puheet pitäisi olla ihan jostain muusta kuin isyydestä. En halua karkottaa lukijoitani toistamalla meidän maailman kielenkäyttöä tässä blogissa.
No, ryhmä alkoi ja sitä huomasi, että näitten jätkien kanssahan sitä on jo keskustellut näistä asioista ulkoilussa, osastolla ja muuten kun ollaan tavattu. Eli ihan normaalisti. Ollaankohan me niitä pehmoisiä?
No, itsevarmana ja hieman turhautuneena istuin kuuntelemaan muita ryhmäläisiä ensimmäisessä ryhmäkerrassa. Mietin, että vedän nämä pakolliset isien keskeiset tapaamiset kunnialla jotta pääsisin näkemään lastani kaksi ylimääräistä kertaa. Olin nimittäin tutustunut lukuisiin tutkimuksiin, opinnäytetöihin, oppaisiin ja kirjoihin aiheeseen liittyen. Tuskinpa ryhmässä nousisi esille sellaista, josta minä en tietäisi.
Jo ensimmäisessä ryhmätapaamisessa havahduin miettimään,että hetkinen, mitä toi kaveri sanoikaan. Siltähän tuli sellaista tietoa, mihin en ollut kirjallisuudessa törmännytkään. Ja tuo kaveri ei tietääkseni ollut tutustunut tämän alan kirjallisuuteen kovinkaan paljon. Hän puhui kokemuksistaan isänä. Tältä kaveriltani sain kuulla kullan arvoista tietoa. Huomasin kuinka vajavaista mun isyys on. Tämä johtuen siitä, että olen tullut isäksi vankilassa ja minulta puuttuu arkikokemus isyydestä.
Istuin illalla sellissä ja olin kiitollinen siitä, kuinka hyödyllistä tietoa olin saanut vertaiseltani. Jos minun ei pitäisi ylläpitää tätä kovan jätkän roolia, olisin varmaan leiponut kaverille kakun seuraavana päivänä, osoittaakseni kiitollisuuteni hänelle. 🙂
No, kokoontumiskertoja tuli useampi ja tunteeni vaihtuivat vitutuksesta iloon ja siltä väliltä, ryhmien aikana. Joinain hetkinä tunsin kaipaavani lastani entistä enemmän, kun käsiteltiin tiettyjä asioita. Joinain hetkinä kiehuin raivosta kun mietin kuinka lapseni oikeuksia poljetaan kun hän ei saa tavata minua useammin. Joinain hetkinä taas olin erittäin kiitollinen siitä, että ulkopuoliset tahot ovat ottaneet asiakseen tehdä vankiloiden perhetyön eteen töitä.
Tulen aina olemaan Tarjalle ja Tiinalle kiitollinen siitä, että lapseni ja minä saimme unohtumattomat yhteiset muistot hetkistä, jolloin tapasimme vankilan liikuntahallissa.
Tyttärenikin oli kysynyt äidiltäni, eka lapsitapaamisen jälkeen, miksi hän ei voi tulla luokseni joka viikonloppu vankilaan. Sen parempaa palautetta ryhmän lapsitapaamisten onnistumisesta voi tuskin lapselta saada.
Jottei tämä menisi pelkästään kehumiseksi, haluaisin esittää myös hieman kritiikkiä.
Aloitan sillä, että lasten kanssa tapaamisia olisin toivonut useampia kuin kaksi. Näkisin, että ryhmäkertojen rakenne olisi ollut parempi jos olisimme tavanneet isien kesken joka toinen kerta ja lapsien kanssa joka toinen. Näin ollen olisimme saaneet tavata lapsia viisi kertaa.
Lisäksi olisin toivonut jonkun lyhyen perheleirin ryhmän päätteeksi. Esimerkiksi viikonlopun mittaisen, käydäksemme läpi ryhmässä käsiteltyjä asioita lapsiemme kanssa.
Olisin myös toivonut vankilan taholta päättäjiä käymään edes kerran ryhmässämme. Olisimme voineet keskustella ryhmässä käsiteltyjä asioita hyvässä hengessä. Olisimme voineet tuoda esille, kuinka tärkeä tällainen perhetyö on sekä meille vangeille mutta varsinkin meidän lapsillemme. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vankilan johdon ja meidän vankien välissä on valovuosien etäisyys, kun tulee siihen, että he ymmärtäisivät perheellisten ja varsinkin lasten tarpeita.
Tarkoitan sitä, että on vaikeaa tuoda esille kuinka tärkeää perhetyö vankiloissa on kun ei pääse dialogiin, vaan joutuu lähettämään kyselyjä paperitse, johon välillä vastauksen kestäminen voi kestää kuukausia.
Lopuksi, mikä mielestäni on tärkeintä, olisin toivonut jonkunlaista jatkumoa ryhmälle. Nyt kun lapseni kysyy milloin pääsee taas sinne liikuntahalliin, joudun valitettavasti sanomaan hänelle, ettei hän enää pääse sinne.
Tänään ryhmän viimeisen kokoontumiskerran yhteydessä keskusteltiin näistä asioista ja yksi isistä toi esille, että lapsien tapaaminen voisi tästä lähtien järjestää vaikka kerran kuukaudessa liikuntahallissa. Vaikka ryhmä onkin loppu. Nyt kun se kerran on todettu toimivaksi myös turvallisuuden puolesta. Mielestäni se oli hyvä idea, luontevaa jatkumoa eikä liikaa vaadittu.
Siinä päällimmäiset ajatukset vanhemmuusryhmästä. Haluan koko ryhmään osallistuneiden puolesta jälleen kerran kiittää Tarjaa ja Tiinaa tästä syksystä ja unohtumattomasta isänpäivästä.
Janne