Kuuluuko vangille uusi mahdollisuus?
Vanhemmat olivat huolissaan, kun kuulivat, että heidän lapsensa esiintyisi elinkautisvangin kanssa. Näin kertoi minulle yksi henkilö siitä mahtavasta työryhmästä, jonka kanssa sain mahdollisuuden toteuttaa videokuvaukset.
Ymmärrän toki kyseisen vanhemman reaktion. Olisin tietenkin toivonut erilaista reaktiota. Aika ei taida kuitenkaan olla siihen vielä kypsä.
Jäin kuitenkin miettimään, että milloin vangille kuuluisi suoda uusi mahdollisuus? Missä vaiheessa minun kaltaiseeni elinkautisvankiin tulisi luottaa?
En ole ensikertalainen vankilassa. Olen ollut pelissä mukana jo jonkun aikaa, joten luonnollisesti yhteiskunnassa on henkilöitä, joilla on minua kohtaan oikeutettuja ennakkoluuloja.
Tietämättömiltä ymmärrän ennakkoluulot. En kuitenkaan ymmärrä näitä ennakkoluuloja vankilan virkamieheltä. Sellaisilta, joiden työnä on saattaa tuomittu rikollinen vankilasta takaisin yhteiskuntaan. Mieluiten vielä yhteiskuntakelpoisena kansalaisena.
Olen yksi niistä harvoista onnekkaista, joka on pystynyt toteuttamaan erilaisia projekteja vankilasta käsin. Projektien toteuttaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta, jollei minulla olisi ollut ystävällisiä ja ennakkoluulottomia ystäviä ja yhteistyökumppaneita.
Mikäli olisin ollut yksin näitä projekteja ajamassa, olisin saanut paskaiset naurut pyynnöilleni täällä vankilassa. Samanlaiset naurut, jotka saan jättäessäni saattamattoman poistumislupa-anomuksen tai siirtohakemuksen toiseen vankilaan.
Naurut perustellaan turvallisuussyillä, eli sillä, etten ole vielä kärsinyt tarpeeksi kauan vankeusrangaistuksestani.
Mikä sitten on elinkautisvangille tarpeeksi pitkä aika, että edellä mainitut asiat alkaisivat toimia?
Nyt en tarkoita vapauteen pääsemistä, vaan osallistumista lapseni elämään, yhteistyökumppaneiden kanssa työprojekteja toteuttamaan tai läheisteni kanssa aikaa viettämään.
Onko 10, 15, 20 tai jopa 25 vuotta tarpeeksi?
Vankeusrangaistukseni koskettaa monia muita minun lisäkseni. Tämän vuoksi mietin, missä vaiheessa minulle tulisi antaa uusi mahdollisuus. Tai milloin epäsuorasti tulisi antaa lapselleni, vanhemmilleni, veljilleni, kummilapsilleni, ystävilleni, yhteistyökumppaneilleni sekä tutuilleni mahdollisuus viettää aikaa kanssani ja työstää yhteisiä projekteja kanssani.
Mahdollisuus kaikille heille, jotka kohtelevat minua ennakkoluulottomasti sellaisena kuin olen. Heille, jotka tukevat minua matkani varrella.
Tulisiko heille antaa mahdollisuus, jotta he huomaisivat, ettei heidän tukensa olisi hyödytöntä tai yhtä tyhjän kanssa?
Kuuluuko yhteiskunnan saada minusta yhteiskuntaan osallistuva kansalainen? Veroa maksava, työtä tekevä ja jopa työllistävä kansalainen? Tai kuuluuko minulle olla antamatta mahdollisuutta?
Välillä tuntuu siltä, että minulta odotetaan periksi antamista.
Etten taistelisi omien enkä varsinkaan lapseni oikeuksien puolesta.
Mieleeni palaa se leikki, jota lapsena leikittiin kavereiden kanssa. Leikki, jossa tuijotettiin toisiamme silmiin kunnes toinen käänsi katseensa pois. Katseensa pois kääntänyt kaveri hävisi.
Kuten lapsena, en aio tälläkään kertaa antaa periksi. Aion taistella, jotta he, jotka minua tukevat, huomaavat, ettei heidän tukensa ole ollut turhaa.
En suostu tulemaan harhaanjohdetuksi ajatuksella, ettei meille vangeille ja meitä tukeville kuuluisi uusi mahdollisuus. Vaikka kuinka kohtaan ennakkoluuloja, epäkohtia ja epäoikeudenmukaista kohtelua.
En suostu omaksumaan ajatusta, että kerran rikollinen on aina rikollinen.
Toivon, että sinä, joka ennakkoluuloisesti tuomitset vankeusrangaistusta suorittavan henkilön, pidät mielessäsi, että vangin lisäksi moni muu hänen ympärillään kärsii epäoikeudenmukaisesti ennakkoluuloistasi.
Kauniita syyspäiviä toivotellen
Janne
Kirjoittajan vanhemmuusräppi Youtubessa.
Steen1&PeteK Vankilassa feat. Kastanja