Positiivista edistystä
Eka blogini käsitteli sitä, kuinka päiväkodin johtaja oli huolissaan, kun olin tulossa vierailulle lapseni päiväkotiin.
Viime viikolla sain ensimmäisen vuorokauden mittaisen poistumisluvan. Soitin hyvissä ajoin ennen poistumislupaa lapseni koulun rehtorille tiedustellakseni mahdollista vierailua koulussa. Tällä kertaa asenne oli aivan erilainen kuin päiväkodin tapauksessa.
Rehtorin kanssa puhelu sujui hyvin ja hän toivotti minut tervetulleeksi kouluunsa.
Tullessani perille vastassa olivat rehtori ja lapseni luokanopettaja. He jäivät varsinaisen työajan jälkeen koululle, sillä saavuin Helsinkiin aika myöhään.
Koululla meillä oli mukava 45 minuutin keskustelu. Sinä aikana he esittelivät minulle lapseni luokkahuoneen, pulpetin, koulukirjoja sekä luokkakuvan. Täytyy sanoa, etten ole saanut tähän mennessä noin lämmintä vastaanottoa lapseni päiväkoti- tai kouluasioissa.
Oli mahtavaa päästä näkemään, missä lapseni viettää päivät. Missä hän ammentaa tietoa. Missä hän leikkii kavereidensa kanssa välitunnilla.
Tiesin kylläkin jo etukäteen, että lapseni on hyvissä käsissä. Silti oli mahtavaa saada tavata erittäin mukava luokanopettaja sekä rehtori. Sain vahvistuksen siihen, että lapseni on osaavissa käsissä.
Soitin vierailun jälkeen ystävälleni ja kerroin, että olin käynyt lapseni koulussa ja miten siellä meni. Kerroin, kuinka viihtyisä luokkahuone oli ja kuinka kiva ulkoilupiha koulussa oli.
Ystäväni keskeytti minut sanoen: “Janne, se on koulupiha eikä ulkoilupiha. Siellä paikassa, missä sinä olet, on ulkoilupiha.” Eli ehkä tämä lusiminen joitain jälkiä jättää. He he.
Joka tapauksessa oli hienoa nähdä ja kokea, että tapaamisessa keskityttiin lapseni kouluasioihin, eikä annettu minun menneisyyteni vaikuttaa asioihin.
Sillä siitähän on loppujen lopuksi kyse. Lapsen hyvinvoinnista, huolimatta vanhemman synneistä ja tyhmyyksistä.
Talviterveisin Janne