Ajatuksia desistanssista
Rikosseuraamusalalla työskentelevät ihmiset puhuvat paljon desistanssista. Kaikille tämä termi ei välttämättä aukea, joten on syytä valaista, mitä tällä termillä tarkoitetaan. Tai no, sillähän usein tarkoitetaan rikollisuudesta irrottautumista – prosessia jolloin henkilö lopettaa rikosten tekemisen ja pidättäytyy niistä jatkossa. Katsotaan termiä kuitenkin vielä tarkemmin.
Kun lähdetään itse sanasta liikkeelle, niin desistanssi tarkoittaa tietystä paikasta poistumista – tietyn paikan tai teon vastustamista (desist). Paikka tai teko ei ole suotava, joten sitä pitää välttää. Tällaisia asioitahan ihmiselämässä tulee useinkin vastaan, mutta nyt desistanssi on istuttanut itsensä osaksi rikollisuuteen liittyvää termistöä. Rikos, rikosten tekeminen ja rikollisuus on se ala, jonka piiristä halutaan pois. Rikosten ympyrä ei saisi enää peittää identiteetin ympyrää. Yhteinen pinta-ala pitäisi saada hävitettyä.
Syvemmälle mennessä tämä ei muutu yhtään helpommaksi. Desistanssissa paikasta poistumista kutsutaankin usein irtautumiseksi, irtaantumiseksi ja irrottautumiseksi. Jo se, mitä termiä käytetään, on merkityksellistä. Onko prosessi aktiivinen vai passiivinen; miten toimija toimii vai toimiiko? (Kts. Viikki-Ripatti 2011) Ollaanko paikasta hetkittäin poissa vai onko koko paikka hävinnyt näkökentän horisontista. Onko paikalla niin suuri painovoima, että sen vastustaminen on erittäin haastavaa. Vai ollaanko jo niin kaukana, ettei painovoimalla ole merkitystä?
Näin puhutaankin usein primaaridesistanssista ja sekundaaridesistanssista. Primaarivaiheessa henkilö on vielä lähellä paikkaa ja hyppii mahdollisesti edestakaisin alueen sisä- ja ulkopuolella. Taustana on ajatus siitä, että paikasta olisi syytä päästä eroon, mutta toiminta ei vielä selvästi tähtää siihen. Ajatus ja halu poistumisesta on kuitenkin syntynyt. Primaarivaiheessa henkilö on voinut lopettaa paikassa olemisen, eli rikosten tekemisen, mutta ei vielä voida puhua varsinaisesta irrottautumisesta.
Sekundaarivaiheessa aktiivisen toiminnan ansiosta paikka on jätetty taakse. Paikka ei enää ole osana elämää. Ehkä noin kahden vuoden kuluttua, muutkin voivat uskoa, että paikalla ei ole enää kovinkaan vahvaa merkitystä henkilön elämässä.
Onko tämä paikka sitten psykologinen tila vai yhteiskunnallisesti määritelty tekemisen alue, on näkökulmakysymys. Identiteetistä puhuttaessa paikan merkitys psykologisena tilana korostuu. Tällöin paikka määrittää minua vahvasti ihmisenä.
Tämä on siis vielä helppoa. Nyt on irrottauduttu, vastustettu ja siirrytty muualle. Vaikeaksi asian tekee se, kun kysytään, että mistä on irrottauduttu? Mistä on siirrytty ja mitä on jätetty taakse? Mikä tämä paikka on ja miten voi olla mahdollista, että tämän paikan ala vaihtelee ajasta, sijainnista ja kulttuurista riippuen?
Suomessa esimerkiksi homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia vuoteen 1971 saakka, jolloin homoseksuaalisia tekoja tekevä henkilö oli rikollinen. Henkilö joka lopetti tai pyrki lopettamaan homoseksuaalisten tekojen tekemisen, oli rikollisuudesta irrottautumisen prosessissa. Tuolloin tuo ”homoseksuaalisuuden paikka” ei ollut suotava. Toista se oli ennen. Nimittäin länsimaisen sivistyksen kehdossa, yli 2000 vuotta sitten, filosofi Aristoteles suositteli miehiä homoseksuaalisiin suhteisiin, jotta Ateenan väkiluku pysyisi kohtuudessa.
O Tempora, o mores.
Näin ollen huumeidenkäyttäjä voi olla rikollinen tänään käyttönsä takia ja huomenna “vain” päihdeongelmainen. Tänään rikollisuudesta irrottautuja ja huomenna addiktion kanssa kamppaileva. Sota rikollisuutta vastaan voidaan voittaa vain dekriminalisoimalla rikollinen teko.
Ja kukapa meistä ei olisi syyllistynyt tekoihin, jotka voitaisiin Suomen lainsäädännössä katsoa rangaistaviksi. Esimerkkejä löytyy varmasti punaisia päin kävelystä ylinopeuksiin, pienistä näpistyksistä omenavarkauksiin ja kunnianloukkauksista tappeluihin. Ja jos nyt päättäisin vakaasti, etten koskaan enää kävele punaisia päin, niin tuskinpa minua silti sanottaisiin rikollisuudesta irrottautujaksi.
Rikollisuuteen liittyvät kysymykset ovatkin siis hyvin poliittisia. Toki rikollisuudesta löytyy sellainen kova ydin, joka nähdään hyvin usein ajasta ja paikasta riippumatta rangaistavana. Tähän ytimeen kuuluvat ainakin henkilöön kohdistuva väkivalta ja henkilön omaisuuden varastaminen tai tuhoaminen. Ytimen ulkopuolella on sitten heti vähän epäselvät tapaukset, jotka vaihtelevat kulttuureittain ja historiallisesti. Aivan ulkolaidalle jää päihteiden käyttöön tai moraalisääntelyyn liittyvät rikokset.
Ajatukseni tuskin tekivät desistanssia selkeämmäksi, mutta kyseessä ei olekaan aivan yksinkertainen asia. Se, onko desistanssi hyvä termi kuvaamaan rikollisuudesta irrottautumisen prosessia, mitä sillä ikinä sitten tarkoitetaankaan, jääköön jokaisen omaksi arvioksi.
Lähteitä:
Viikki-Ripatti, Sari 2011. “Rikollisuudesta irrottautuminen subjektiivisena kokemuksena.” Teoksessa Raino Lavikkala & Henrik Lindeborg (toim.) Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä. Acta Poenologica 2/2011.