Miksi hakkaat päätäsi seinään?
Tämä on tuttu kysymys heille, jotka tekevät töitä päihteitä käyttävien ihmisten parissa. Taustalla on oletus, että päihdekäyttö johtuu motivaation puutteesta. Siksi heidän kanssaan tehtävä työ on ajanhukkaa.
Miksi minä sitten hakkaan päätäni seinään? Tässä lyhyesti muutama syy.
Ensinnäkin: en koe hakkaavani päätä seinään, koska päihteitä käyttävien ihmisten parissa tehtävä työ ei ole toivotonta vaan mielekästä.
Toiseksi motivaatio ei ole mustavalkoinen ”joko-tai-asia”. Nykytiedon mukaan motivaatio on dynaaminen: se elää ja muuttuu siinä missä ihminenkin. Lisäksi motivoituneiksi kutsutuilla asiakkailla on usein hyvä tukiverkosto sekä tarvittavat tiedot ja taidot muutoksen toteuttamiseen. Olisi helppoa lähteä työntekijänä kuorimaan kermoja kakun päältä, kun varsinainen urakka on hoidettu jo aiemmin asiakkaan itsensä toimesta. Sellainen olisi vähän noloa ja epäammattimaista.
Kolmanneksi kokemustaustaiset konkarit (sekä kenttä- että työvuosien kautta mitattuna) usein muistuttavat, että matkan varrella tehty työ on tärkeää tiellä kohti päihteettömyyttä. Turhaa työtä ei ole, sillä pysyvä muutos ei tapahdu hetkessä.
Voisin esittää vastakysymyksen. Miksi sinusta tuntuu siltä, että työ päihteitä käyttävien ihmisten parissa on pään hakkaamista seinään?
Olisi rohkeaa puhua avoimesti siitä, että työ päihteitä käyttävien ihmisten parissa on raskasta (sitä se nimittäin on). Ongelmat ovat usein kasautuneet pitkän ajan kuluessa, jolloin päihdeongelman takana saattaa piillä vyyhti sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Sote-alalla sankarityöntekijän myytti elää vahvana, mikä estää avoimen keskustelun omista ja työyhteisön voimavaroista. Uupuminen voi saada erilaisia kasvoja – yksi väsyy, toinen kyynistyy ja kolmas pakenee eri alalle. Entä jos päihteitä käyttävä asiakas on mahdoton, koska työntekijänä ei vaan enää jaksa?
Rohkeaa olisi myös myöntää, että tiedot ja taidot loppuvat kesken. Sen myöntäminen ei heikennä kenenkään ammattitaitoa, sillä yksin ei voi kaikkea osata. Tarvitsemme aitoa moniammatillista yhteistyötä, jolloin kaikkien osaaminen ja kokemus voidaan valjastaa yhteisen päämäärän hyväksi. Voisiko mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen löytyä muutama kikka kollegalta? Entä naapuriorganisaatiosta? Yhteistyö voi keventää kuormaa ja parantaa työhyvinvointia.
Tärkeää olisi puhua myös siitä, tarjoaako organisaatio riittävät resurssit laadukkaan työn toteuttamiselle? Jos näin ei ole, miten tätä tilannetta voisi parantaa? Se voi vaatia myös poliittisen tason päätöksiä, jolloin yksittäisen työntekijän vaikutusmahdollisuudet ovat toki rajalliset.
Seuraavan päihteitä käyttävän asiakkaan kohdalla kannustan pohtimaan, miksi pää hakeutuu kohti seinää: tarvitsenko lomaa, kilautanko kollegalta pari niksiä vai vaaditaanko minulta mahdottomia tuloksia?