Päihdehoidon matematiikkaa
Pitkään on julkinen keskustelu tuntunut liikkuvan ”vankilat ovat hotelleja” -retoriikan tasolla, jossa ei katsota pintaa syvemmälle. Lisääntyneen vankilaväkivallan myötä on uutisiin noussut pitkäkestoisia ongelmia, kuten vankien vaikeudet päästä kuntoutukseen tai epäselvyydet kunnan ja valtion välisessä kustannusten jaossa. Valitettavasti nämä viestit jäävät usein raflaavien otsikoiden taustalle.
Useimpien ihmisten tiedossa varmasti on, että monilla vangilla on päihdeongelma. Vankien terveystutkimuksen mukaan yli 90 prosentilla on elämänaikainen päihdehäiriö. Tiedetään myös, että päihteillä on yhteys rikollisuuteen – väkivaltarikoksia tehdään päihtyneenä, päihteiden käyttöä rahoitetaan rikoksilla, huumevelkoja peritään väkivallalla tai sillä uhkaamalla.
Voisi siis kuvitella, että päihdekuntoutukseen olisi panostettu paitsi kansanterveydellisistä, myös rikosten ennaltaehkäisyyn liittyvistä syistä. Näin ei kuitenkaan ole. Kuntien päihdekuntoutuksessakin on siirretty panostusta avohoitoon. Vangit ja vankilasta vapautuvat eivät ole maksusitoumuslistan kärjessä, kun kunnassa päätetään päihdekuntoutuksen myöntämisestä.
Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Arto Kujala tiivisti vankien päihdekuntoutukseen liittyvät ongelmat hyvin Ylen haastattelussa 2.3.2020: moni vankilassa oleva päihdeongelmainen ei sinne oikeastaan kuuluisi, kunnat ja valtio pallottelevat asiakkaita kustannussyistä eivätkä vangit ole ”himotuimpia asiakkaita”.
Kujala nosti esiin myös tärkeän seikan: vangin tulisi päästä päihdekuntoutukseen heti, kun hänessä herää siihen edes tahdon kipinä. Tällä hetkellä näin ei ole. Myös Rikosseuraamuslaitoksen päihdekuntoutusresurssit ovat vähäiset. Päihteettömyyttä tukeville sopimusosastoilla on paikkoja alle 10 prosentille vangeista. Sopimusosastoilla vanki on sitoutunut antamaan vapaaehtoisesti päihdeseuloja, mutta toimintojen sisältö vaihtelee päihdevalvonnasta yhteisömuotoiseen päihdekuntoutukseen. Henkilökuntaa ei ole riittävästi, eikä rahaa laitoksen ulkopuoliseen kuntoutukseen tahdo riittää – varsinkaan, jos kunta ei lähde edes kanssamaksajaksi.
Huonoimmassa tapauksessa päihdetyöntekijät pystyvät työskentelemään vain harvojen ja valittujen, motivoitumisessaan pidemmällä olevien tai pitkää tuomiota suorittavien vankien kanssa.
Koska paikkoja on vähän, niihin täytyy tehdä tarkkaa valintaa. Päihdetyöntekijöitä on vähän, joten huonoimmassa tapauksessa he pystyvät työskentelemään vain näiden harvojen ja valittujen, motivoitumisessaan pidemmällä olevien tai pitkää tuomiota suorittavien vankien kanssa. Näiden henkilöiden on myös helpompi päästä jatkokuntoutukseen rangaistuksen loppuvaiheessa/päätyttyä – jo pelkästään siksi, että heillä on enemmän työntekijäresursseja tukenaan kuntoutusta järjestämässä. Vähäiset rahat käytetään niin kunnassa kuin valtiolla mieluummin heihin, joiden kohdalla onnistumisprosentti on korkeampi.
Rikosseuraamuslaitoksen ja kuntien välinen kustannusten jako on ainakin valvottujen koevapauksien osalta epäselvä, jolloin kunnilla on erilaisia käytäntöjä ja vangit voivat joutua kotikuntansa mukaan eriarvoiseen asemaan päihdekuntoutukseen pääsyssä. Yksi maksaa, toinen ei. Toinen saattaa maksaa jotain, jos neuvotellaan tarpeeksi pitkään. Jokainen vapautumista valmisteleva virkamies joutuu punnitsemaan, mihin pystyy työpanostaan käyttämään.
Valtion tuottavuusohjelman aikana rikosseuraamuslaitos joutui vähentämään jopa 500 henkilötyövuotta. Risen 2018 tilinpäätöksen mukaan resurssien vähentymisen vuoksi mm. uusintarikollisuuden vähentämiseen ja rangaistusten vaikuttavuuteen liittyviä ohjelmia sekä rangaistusajansuunnitelmien mukaista toimintaa ei ole aina kyetty järjestämään vangin tarpeiden mukaisesti. Lisäksi vankien vapaa-ajan toimintaa on jouduttu karsimaan. Vankien toimintamahdollisuuksien väheneminen on heikentänyt heidän edellytyksiään rikoksettomaan elämään.
2017–2020 aikana Riselle myönnettiin lisärahoitusta. Aiemmat säästötoimet olivat kuitenkin varsin mittavia, ja ruohonjuuritasolla näkyy, että henkilökunta on paikoin varsin tiukilla. Lakimuutosten yhteydessä Riselle on osoitettu erillisrahoituksia, mutta ne on kohdennettu tiettyihin tehtäviin, kuten esimerkiksi sakkovankeihin. Valtion talousarviossa on tyydytty siihen, että rahoitus on riittävä ”nykyisen palvelutason ylläpitämiselle”. Kysyykö kukaan, onko ”nykyinen palvelutaso” riittävä?
Motivoitunut ja ammattitaitoinen henkilökunta on tärkeää, mutta sekään ei jaksa loputtomiin. Rikosseuraamuslaitos tarvitsee lisää rahaa meidän kaikkien vuoksi.