”Mihin mä tästä nyt sit lähden…?”
Mä seison vankilan portilla ja portti aukee, eikä nyt ei puhuta mistään taivaan portista, vaan vapaudesta. Mä oon epävarmempi kuin koskaan. Ei mua pelota vankila, mua pelottaa lähteä sieltä.
Oon mä vapautunut aikasemminkin, mutta tällä kertaa siellä on joku pandemia menossa, eikä oo mitään paikkaa mihin mennä.
Olen kyllä jonossa johonkin asumisyksikköön, mutta sanottiin, että se jonotus voi kestää vuosia.
Jossainhan mun on oltava. Ei jono oo katto, seinät tai peti. Jono ei vie pois rappukäytävistä tai kaduilta. Jono ei lämmitä. Hietsuun mä en lähde, mulla on kova halu yrittää saada mun elämästä jotain tolkkua ja siellä se ei onnistu. Mutta mä en tiedä mihin muuallekaan mä tästä nyt sit lähden.
Asunnottomia suojaa se, että kukaan ei välitä heistä, kirjoitti Kuukausiliitteen toimittaja Teppo Sillantaus. (HS 10.10.2020) Myös muutaman viikon takaisessa vapautuvien asumisen yhteistyöpäivässä nousi esille muutamaankin otteeseen se, etteivät uhkakuvat tai pelot koronaepidemiasta asunnottomien keskuudessa toteutuneet. Yllättäen päinvastoin: oltiin melko terveitä ja asunnottomien karanteeniyksiköllekin oli vähän käyttöä. Samaan aikaan tartuntoja on ollut paljon niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat ihmisiä, matkustavat, käyvät baareissa tai muissa tilaisuuksissa, kouluissa ja töissä.
Virus yhteiskunnan palveluissa
Ehkä huono-osaisuus todella suojaa asunnottomia. Ehkä he väestöryhmänä ovat niin eriytyneitä, että koronatartunnat ovat väistäneet nämä kadulla olevat ja elävät ihmiset. Mutta vaikka koronavirus on heitä vältellyt, on ”yhteiskunnan palveluvirus” saavuttanut heitä sitäkin enemmän.
Vapautuvien vankien keskuudessa korona-aika nosti hätää siitä, mihin ”Petteri” vapautuu, jos Petterillä ei ole mitään turvallista paikkaa. Koronan aikana vapautumisen valmistelu oli vaikeaa ja kontakteja asunnontarjoajiin oli haastavaa saada rajoitusten vuoksi.
Epidemian aikana suuri osa asiakkaita auttavista toiminnoista meni alkuun kiinni kokonaan, tai ainakin niiden aukioloja rajoitettiin. Myös hätämajoituspaikat vähenivät ja niitä hajautettiin, joten esimerkiksi Helsingin hätämajoituksistakin jäi ihmisiä ulos, koska tilat olivat täynnä. Ulkona nukkuvien määrä lisääntyi ja piiloasunnottomuus tuli näkyvämmäksi.
Myös viimesijaista etuutta myöntävä Kela löi ovet säppiin. Palvelutarpeen saattoi arvioida ovensuussa vartija, joka ei välttämättä päästänyt tapaamaan työntekijää, vaikka näennäisesti asiakkaiden oli tarkoitus päästä asioimaan kasvokkain. Asiointi oli vaikeaa myös vastuunjaon kannalta; luukuttamista alkoi tapahtua. Asiakas ei päässyt Kelaan, mutta ei saanut tulostaa tiliotteita sosiaalitoimistossa, koska se kuuluisi Kelalle. Asiakkaiden puhelimet ja henkkarit usein katoavat, eikä mihinkään päässyt hoitamaan asioita, eikä voinut todentaa edes henkilöllisyyttä.
Palvelut siirtyivät verkkoon. Asunnottomalla kuitenkin on harvoin omaa läppäriä ja puhelimessakaan ei välttämättä ole nettiä, joten asioiden hoitaminen verkossakin on haastavaa.
Ihmiset alkoivat pudota ja tämän ajan ns. palveluvelkaa maksetaan vielä pitkään.
Yhteistyön merkitys korostuu
Moni vapautuva otti hädissään minuun yhteyttä kysyäkseen mahdollisuuksista asumisen järjestämiseen ja kartoitimmekin heidän kanssaan kaikki mahdolliset – ja mahdottomat, vaihtoehdot.
Omassa työssäni pyrin vastuuttamaan oman kotikunnan sosiaalityötä, jotta asiakas ei jäänyt heitteille tässäkään haastavassa ja kaikille uudessa tilanteessa. Joissain kunnissa tähän suhtauduttiin vakavasti. Esimerkiksi yhdessä parhaimmista tapauksista pienen kunnan sosiaalityöntekijään otettiin yhteyttä perjantaiaamuna ja sunnuntaina vapautuvalle järjestyi asunto jo samana iltapäivänä. Kuitenkin etenkin pääkaupunkiseudulla moni jäi pyörimään perheen ja kavereiden nurkkiin tai kaduille, koska hätämajoitus oli viimesijainen paikka, jonne he kokivat turvalliseksi mennä.
On korona-aika nostanut esiin hyviäkin asioita. Yhteistyö viranomaisten kanssa myös päätöksentekotasolla tiivistyi, kolmas sektori reagoi nopeasti ja hätäverkostoja saatiin kasattua.
Sähkölukko sirahtaa ja vankilan portti aukeaa. Porttivartija jää tummennettujen lasien taakse. Ristikkokatu viettää loivasti ylöspäin. Heitän repun selkään ja lähden kävelemään. Mä en tiedä vieläkään mihin mä kävelen, mutta Kurviin mä osaan. Siellä on mestoja, joista voi saada apua ja sitte siellä on mestoja, joista voi ‘saada apua’. Mä menen yrittämään ekaan ja toivon, etten päädy tokaan.
Aika on pysähtynyt, tulevaisuus on epävarma
Elämä jatkuu ja rajoitukset jatkuvat, eikä kukaan voi sanoa tarkasti, milloin tämä aika päättyy. Korona on pysäyttänyt asiakkaiden tulevaisuuden ja he elävät nyt päivä kerrallaan.
Asiakkaat eivät tuota unelmapuhetta tai tulevaisuudensuunnitelmia, heidän maailmansa on pysähtyneisyyden tilassa. Korona-aika vaikuttaa ilmapiiriin ja aiheuttaa näköalattomuutta, jopa toivottomuutta.
Erityisen toivottomia ovat varjoissa kadulla elävät ihmiset, joita edes korona ei tavoita.
Siinä mä pääsin Piritorille asti ja nostin Pantti-lainaamon edessä olevasta automaatista vankitilin tyhjäksi. Sillä mä pärjäisin ens alkuun, jos vaikka hakisi pari lihapiirakkaa S-marketista vapauden kunniaksi. Otin kyytipojaksi litran maitoa ja vein itteni oikeen hienommin ulos syömään vanhan Kalkkersin portaille. Maailman piti olla täysin hiljentynyt ja kuollut sen koronan takia, mutta täällähän olikin elämää. Ja sen elämän mä tunnen.
Blogin pohjana on käytetty 30.9. pidetyn Vapautuvien Asumisen yhteistyöiltapäivässä esiin nousseita asioita korona-ajalta. Yhteistyöiltapäivässä alustajina oli asiantuntijoita Lähityöstä, VVA ry:ltä, Hietaniemen palvelukeskuksesta, Helsingin kaupungin asumisen tuesta, Sininauhan asumisyksiköistä sekä Helsingin vankilasta.
Asunnottomien yötä vietetään jälleen 17.10.2020. Lue lisää tapahtumasta.