Kuka tukee tukijaa?
Luin kesällä brittiläisen tutkimusartikkelin, joka käsittelee naisten roolia miesten desistanssin tukijoina – karrikoiden siis sitä, kuinka ”hyvän naisen rakkaus pelastaa miehen rikoksen polulta” (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/02645505221118084). Desistanssilla tarkoitetaan erittäin yksinkertaistettuna prosessia rikollisesta elämäntavasta irtautumiseen. Tämä ei tapahdu tyhjiössä, ja sosiaaliset suhteet ovatkin yksi tärkeä tuki muutokselle.
Artikkelin kirjoittajat Lauren Hall & Lyndsey Harris ovat ottaneet käyttöön uuden käsitteen, jonka voisi suomentaa muotoon ’emotionaalinen työ desistanssiprosessin tukemiseksi’, desistance emotional work. Sillä tarkoitetaan mm. sitä tunnetyötä, joka liittyy toivoon, syyllisyyteen, hoivaan, vanhemmuuteen, käytännölliseen ja taloudelliseen tukeen, identiteettiin ja toimijuuteen.
Läheissuhteiden merkitys desistanssille on erityinen
Läheissuhteilla ja varsinkin parisuhteella on erityisen tärkeä merkitys desistanssille. Hall & Harris toteavat, että desistanssitutkimuksessa miesten rooli ja heteronormatiiviset oletukset ovat korostuneet. Tällöin naisten rooli kumppaninsa desistanssiprosessin tukijoina on jäänyt huomiotta. Osa näistä miehen elämänmuutosta tukevista naisista on myös itse haavoittuvassa asemassa ja suhde voi vaarantaa heidän omaa raittiuttaan tai rikoksettomuuttaan. Tutkimuksessa on keskitytty parisuhteeseen, mutta monet asiat sopivat myös vanhempiin.
Työkokemuksen perusteella monet asiat artikkelista olivat tuttuja. Vankilassa olevilla miehillä on todennäköisemmin naispuolinen kumppani tukemassa, ja varsinkin nuorten aikuisten äidit ovat usein aktiivisesti auttamassa poikiaan elämänmuutoksessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö vankeuteen tuomituilla naisilla voisi olla kumppani tai vanhempi tukemassa. Kuitenkin vuosien varrella enemmistö ainakin Kriminaalihuollon tukisäätiön palveluissa olleista tai meihin yhteyttä ottaneista läheisistä on naisia: äitejä, vaimoja, kumppaneita, sisaria.
On tutkimusta siitä, että naiset usein panostavat emotionaalisesti parisuhteeseen enemmän kuin miespuolinen kumppaninsa (https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/0192513X03257413). Desistanssin tukeminen voi siis kasvattaa entisestään naisten tunnetyön määrää parisuhteessa. Tunnetyö kuuluu siihen naisten näkymättömän ja tunnistamattoman työn kategoriaan, jota ilman ei pärjättäisi, mutta jonka merkitystä ei ymmärretä.
Ehkä tämä on osasyy siihen, ettei vankien läheisille ole juurikaan tukipalveluja tarjolla, tai heidän tuen tarvettaan ei nähdä? Hoiva, huolenpito ja tuki aikuiselle ihmiselle on ikään kuin tarpeetonta, ylimääräistä omaa valintaa, johon ei ole velvollisuutta. Palveluihin hakeutuneiden läheisten tilannetta voidaan vähätellä, heitä käännyttää paikasta toiseen, tai heiltä evätä tuki, koska kumppanin tai aikuisen lapsen rikos ei sovi ICD-luokituksiin tai asiakaskriteereihin.
Tunnetuen antaminen voi olla läheiselle kuormittavaa
Tunnetuen antaminen voi olla todella uuvuttavaa, jos on itse kriisissä tai voimavarojensa rajoilla. Jos esimerkiksi tilanne jatkuu pitkään, on itse ainoa tai yksi harvoista tukea antavista, lähipiiri hylkää tai kyseenalaistaa tuen antajan toimintaa ja tuen oikeutusta, jos samaan aikaan tarjoaa hoivaa ja huolenpitoa esimerkiksi lapsille ja/tai ikääntyville vanhemmille.
Rikos ja rangaistus aiheuttavat läheisissä monenlaisen tunteiden kirjon ja usein pitkäkestoista (toksista) stressiä, joka voi heikentää ihmisen toimintakykyä. Myös yhteiskunnallinen luottamus ja ihmisen ydinuskomukset voivat olla koetuksella, jos palveluista ei ole saatu läheiselle tai itselle apua yrityksistä huolimatta, tämän desistanssiprosessiin ei uskota, tai rikos leimaa myös tekijän läheiset.
Tunnetuki desistanssiprosessissa vaatii tukea tarjoavalta kykyä kannatella toisen ihmisen pelkoja, epävarmuutta ja häpeää, onnistumisten tunnistamista ja itsetunnon vahvistamista ja erilaisten näkökulmien löytämistä. Tällaista työtä tehdään myös ammatillisesti, jolloin voi työpäivän päätteeksi jättää asiat odottamaan. Ellei sitten ole itse kaksoisroolissa, työskennellen samojen asioiden kanssa, jotka ovat todellisuutta omassa arjessa.
Läheisten luotetaan ottavan koppia ja olevan läsnä ympäri vuorokauden, mutta ei muisteta tai osata kysyä, että miten sinä itse jaksat.
Vaikka tätä läheisten, useimmiten naisten, tunnetukea ei tunnisteta eikä siihen ole tarjolla ammatillista tukea, odotetaan toisaalta läheisten nimenomaan olevan rehellistä elämää tavoittelevan tukena. Jos rikollinen elämä jatkuu ja ihminen putoaa tukipalveluista pois, läheiset jäävät jäljelle. Tunnetyö siinä kohtaa vasta onkin vaativaa. Läheisten luotetaan ottavan koppia ja olevan läsnä ympäri vuorokauden, mutta ei muisteta tai osata kysyä, että miten sinä itse jaksat.
Artikkelissa oli tavoitettu myös läheisten yksinäisyys – eristynyt henkilö tarjoaa tukea eristyneelle henkilölle, mikä lisää tuen antajaan kohdistuvaa painetta. Kun ihmisen pitää jättää entinen elämänsä, entinen ystäväpiirinsä, ja jäljelle jää vain kumppani tai äiti, kuka tukee häntä? Ja jos parisuhde päättyy tai vanhemman ja lapsen välit katkeavat, ei läheisen tuen tarve pääty siihen. Joskus se alkaa siitä.
Hyvän näkeminen auttaa ammattilaistakin
Kuormittaviinkin elämäntilanteisiin voi kuulua hyvää – on jokin syy, miksi ollaan yhdessä tai yhteydessä, miksi yritetään ja jaksetaan. Tutkimusta varten haastatellut naiset kuvasivat parisuhteitaan ainutlaatuisina, niihin kuului luottamusta, tukea, sitoutumista ja vastavuoroisuutta. Samaan aikaan he näkivät, että kumppanin pyrkimys kaidalle tielle on keskeistä suhteen jatkamiselle.
Hyvän näkeminen tai valmius kuulla, että sitäkin on, on ammattilaisenkin näkökulmasta tärkeää. Se auttaa ymmärtämään, miksi ihminen on suhteessa ja halukas jatkamaan tilanteessa, mutta vahvistaa myös asiakkaan toimijuutta. Ei kukaan meistä halua tulla nähdyksi vain vaikeuksien ja ongelmien kautta, eivätkä ne ole koko totuus mistään.
Läheisten hakiessa tukea itselleen, saattaa ammattilaisenkin neuvo joskus olla, että katkaise välit, etsi uusi kumppani. Voidakseen tehdä ratkaisuja myös oman hyvinvointinsa kannalta, täytyy voida luottaa siihen, että ammattilainen on valmis näkemään asian eri puolet, kuuntelemaan ja käymään keskustelua. Miten muuten uskaltaa kertoa asiat niin kuin ne ovat? Miten muuten voi uskaltaa sanoa ääneen intiimejä asioita ilman, että kokee tulevansa tuomituksi?
Uskaltaako pohtia aidosti parisuhdetta tai desistanssin tukemisen hintaa vaikkapa omille lapsilleen (mihin voimavarat suuntautuvat tai mikä riski retkahdukseen liittyy)? Jos on puolustanut ja tukenut toista, mutta tämä silti joutuu uudelleen vankilaan, voiko pohtia ääneen epäonnistumisia ilman, että joutuu kuulemaan ”minähän sanoin” tai ”miksi et…”-puhetta?
Onnistuneesta desistanssista onneksi myös palkitaan sitä ihmistä, joka on pystynyt elämänmuutokseen. Miten nähdään hänen rinnallaan kulkijansa? Saako onnistumisista ottaa glooriaa, kun epäonnistumisista kerran voidaan syyllistää? Onko elämänmuutoksen tekijän ja häntä tukeneen läheisen matka yhtä pitkä, ja koska ne päättyvät?