Taakkansa on tunnettava, jotta sen alle ei näänny

Edellisessä tekstissäni kirjoitin siitä, miten rikostaustaisten tai muiden yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen maailman kohtaaminen siirtää osan heidän kantamastaan leimasta ja häpeästä työntekijän harteille. Tämä toisen häpeän kantaminen on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Vaativaa erityistason ihmissuhdetyötä, oli se sitten rikosseuraamusasiakkaiden kohtaamista, lastensuojelua tai kriisityötä, ei voi tehdä altistumatta muiden ihmisten traumojen, pelkojen ja epätoivon heijastuksille.

Mikäli tätä ammatillista taakkaa ei tunnista, sen alle näännytään. Pahimmillaan sokeus omalle kuormalle ja omille käsittelemättömille haavoille saa työntekijän toimimaan tavalla, joka kääntyy asiakasta vastaan, ja hänestä tuleekin uusi turvattomuuden lähde.

Monesti vaativalle alalle hakeutuvia ajaa vahva kutsumus, halu auttaa ja korjata sekä muuttaa maailmaa. Se on kaunis ja välttämätön voima. Kutsumuksen kääntöpuoli on kuitenkin riski sokeutua oman työn kuormitukselle. Ajattelemme helposti, että meidän on oltava vahvempia kuin asiakkaamme ja, että ammattilaisen panssari suojaa kaikelta.

Työntekijän kieltäessä itseltään oikeuden väsyä tai kuormittua toisten raskaista elämänkohtaloista voi alkaa hiipivä prosessi. Kantamastaan kuormasta tietämätön asiantuntija ei yleensä muutu ensimmäisenä väsyneeksi, vaan suojautuakseen hän muuttuu kyyniseksi. Myötätuntouupumus alkaa näkyä hienovaraisena etäisyyden ottamisena, ja asiakkaat alkavat tuntua ”toivottomilta tapauksilta”. Kyynisyys on ihmismielen hätähuuto ja suojamekanismi silloin, kun taakka on kasvanut liian suureksi ilman, että sitä on käsitelty.

Kyynisyyttäkin vaarallisempaa on se, jos työntekijällä on heikko kyky tunnistaa tai kohdata omia menneisyyden haavojaan. Auttamistyössä liikutaan aina alueella, jossa työntekijän oma historia ja asiakkaan nykyisyys voivat törmätä.

Vuodet tässä työssä ovat opettaneet minulle, että vaativissa oloissa kasvanut ihminen kantaa mukanaan erityistä herkkyyttä, mutta myös valtavaa vastuuta. Olen itsekin kasvanut ympäristössä, jossa ulkoiset puitteet ja vauraus eivät taanneet sisäistä turvaa, vaan arki oli päihteiden ja näkymättömyyden sävyttämää. Tiedän, miltä tuntuu, kun puitteet ovat kunnossa, mutta sisällä vallitsee jatkuva turvattomuus.

Tämä tausta on antanut minulle kyvyn nähdä asiakkaideni maskien ja suojamuurien läpi, sillä olen rakentanut niitä joskus itsekin. Se on kuitenkin vaatinut minulta myös raakaa, rehellistä työtä omien haavojeni kanssa.

Olen halunnut palavasti auttaa aivan pienestä lapsesta asti. Olen joutunut kysymään itseltäni: Miksi? Turvattomassa ja näkymättömässä ympäristössä lapsi oppii herkästi lukemaan muiden tunnetiloja ja ennakoimaan vaaraa. Auttamisesta tulee silloin keino hallita kaaosta ja ansaita oma paikkansa tekojen kautta. Kun tämän varhaisen selviytymiskeinon tunnistaa, sen voi kääntää voimaksi. Mikäli emme tunne omia haavojamme ja motiivejamme, ne alkavat ohjata toimintaamme salaa, ja silloin vaarana on, että ne muuttuvat vallankäytöksi.

Käsittelemättömät haavat altistavat työntekijän kaikkein vakavimmalle sudenkuopalle: valta-aseman väärinkäytölle. Auttamistyössä valtasuhde on aina luonnostaan epätasapainoinen. Kun työntekijän oma sisäinen maailma on turvaton, hän saattaa alkaa hakea hyvitystä omille mitätöinnin tai voimattomuuden kokemuksilleen hallitsemalla asiakasta.

Tämä valtapeli voi näkyä arjessa auttamisena, jossa myötätuntoa ja palveluita jaetaan sen mukaan, miten nöyrästi asiakas muistaa työntekijää kiittää. Se näkyy hienovaraisina mikroaggressioina, alentuvaan sävyyn puhumisena ja asiakkaan kokemusten vähättelynä.

Toisinaan se ilmenee joustamattomana säännöillä kurittamisena, jossa pykäliä noudatetaan sokeasti ilman tilannetajua vain siksi, että kontrollin tunne pitää työntekijän oman ahdistuksen loitolla. Jos asiakas kritisoi työntekijää, tilanne kuitataan herkästi pelkkänä asiakkaan oireiluna tai manipulointina, koska työntekijän itsetunto ei kestä oman erehtyväisyyden kohtaamista.

Kun työntekijä käyttää valtaansa väärin, asiakas traumatisoituu uudelleen. Erityisesti rikos- ja päihdetaustaiset ihmiset ovat äärimmäisen herkkävaistoisia tunnistamaan epäaitouden. Jos he kohtaavat työntekijän taholta samanlaista mielivaltaista vallankäyttöä kuin kadulla, heidän luottamuksensa koko palvelujärjestelmään ja muutoksen mahdollisuuteen romuttuu.

Ammatillisen taakan ja omien haavojen tunnistaminen tarkoittaa sen tosiasian hyväksymistä, että teemme työtä omalla persoonallamme. Emme voi kohdata rikottua ihmistä aidosti ilman, että se herättää meissä tunteita. Omien haavojen tunteminen ei tarkoita, että työntekijän pitäisi olla täydellinen tai täysin ehjä, vaan sitä, että hän tietää, missä hänen omat kipupisteensä sijaitsevat. Tämän vuoksi ammatillinen itsetuntemus on kriittinen osa turvallisuutta.

Rikoksettoman elämän tukeminen on pitkäjänteistä turvallisuustyötä. Tämän työn tekeminen vaatii sydäntä, mutta ennen kaikkea se vaatii rehellisyyttä peilin edessä.

Vasta, kun tunnistamme oman kuormamme ja omat haavamme, voimme pitää huolta siitä, että meillä on kykyä tarjota turvallinen, vakaa ja ennen kaikkea oikeudenmukainen ammattilainen sitä tarvitsevalle.

Vasta kun tunnet omat varjosi, osaat kulkea toisen pimeydessä tuomitsematta ja sytyttää valon, joka ei sokaise vaan opastaa.

Kirjoittaja Ulrika Järvinen työskentelee RETSin Asiamiestoiminnassa asiantuntijana.