Henry, 42, on matkalla kohti unelmiensa tulevaisuutta. Hän opiskelee ja toivoo tulevaisuudessa löytävänsä mielekkään työn, jossa hän on lähellä ihmisiä. Vielä kymmenen vuotta sitten Henry ei tiennyt, miten hän saisi pelastettua itsensä.
– Olin pelokkailla ja odottavilla fiiliksillä.
Näin Henry, 42, kuvailee tunnelmiaan 11 vuotta sitten, kun hän vapautui vankilasta.
Nuoren miehen toiveissa oli, että hän saisi muutettua elämänsä ja pystyisi jättämään huumeet ja vanhat kaverinsa, mutta nyt hän tunsi epävarmuutta siitä, onnistuisiko hanke.
Takana oli kaksi vuotta ja 10 kuukautta vankilassa. Henry oli ollut aiemminkin suorittamassa vankeusrangaistusta, mutta nyt kokemus oli ollut erilainen: Henry tunnisti, että hänen suhteensa itseen oli muuttunut kolmessa vuodessa.
– Olin saanut itseäni kasaan vankilassa. Toisin kuin aikaisemmilla kerroilla olin pystynyt tekemään töitä itseni kanssa.
Isoin syy oli ero. Henryn ja hänen puolisonsa pitkä parisuhde oli päättynyt ensimmäisenä vankeusvuonna.
– Aluksi olin tietenkin aivan hajalla. Mutta myöhemmin olen kiittänyt eksääni.
Henry sanoo, että ilman eroa hän ei olisi koskaan ottanut vastuuta omasta elämästään. Koska hänellä ei ollut enää mitään mihin palata, hänen oli pakko alkaa rakentaa itse omaa tulevaisuuttaan.
Toinen syy siihen, miksi Henry oli saanut itseään kasaan, oli psykoterapia. Tuttu erityistyöntekijä, joka opiskeli terapeutiksi, oli tarvinnut itselleen harjoitusasiakkaan, ja Henry oli vastannut kyllä.
– Saija oli ensimmäinen ihminen koskaan, jolle olen puhunut omasta lapsuudestani tai omasta seksuaalisuudestani.
Henry kertoi terapiaistunnoissa yrittäjäisästään, joka oli aina töissä ja käytti paljon alkoholia, sekä äidistään, jolla oli mielenterveyshaasteita. Hän kertoi myös enostaan, josta tuli hänen varaisänsä vanhempien eron jälkeen, ja siitä, miten eno oli ammuttu raveissa. Tapaus suisti 12-vuotiaan pojan niin täysin pois raiteiltaan, että hän alkoi käyttää päihteitä: ensin lääkkeitä ja pari vuotta myöhemmin amfetamiinia. Henry alkoi myös viillellä itseään.
– Enon kuolema oli yksi asia, jota en ollut käsitellyt yhtään. Sisälläni oli paljon katkeruutta.
Toinen asia, josta Henry ei ollut koskaan pystynyt puhumaan kenenkään kanssa, oli hänen homoseksuaalisuutensa. Vaikka hän oli aloittanut jo parikymppisenä parisuhteen eksänsä kanssa, hän ei ollut koskaan sanoittanut kenellekään nuoruudessaan kokemiaan häpeän ja ulkopuolisuuden tunteita.
– Vanhoillisissa kulttuureissa kuten romanikulttuurissa, johon kuuluin äitini puolelta, sekä päihde- ja rikospiireissä varsinkin miehen homoseksuaalisuus on tabu.
– Terapian ansiosta tunsin ekan kerran, että aloin hyväksyä itseäni. Tunsin, että mussa oli voimavaroja, joilla voisin tehdä elämänmuutoksen.
Silti Henryä pelotti: Mitä jos hän epäonnistuisi? Mitä jos hän joutuisi pettymään itseensä, niin kuin hän oli joutunut pettymään aikaisemmilla kerroilla yrittäessään raittiutta?
Silti Henryä pelotti: Mitä jos hän epäonnistuisi? Mitä jos hän joutuisi pettymään itseensä, niin kuin hän oli joutunut pettymään aikaisemmilla kerroilla yrittäessään raittiutta?
Vapautumispäivää seuraavina päivinä Henry tarttui tarmokkaasti uuden elämänsä järjestämiseen. Hän pääsi ekoiksi öiksi väliaikaiseen majoitukseen, kunnes selvisi, että hän saa asunnon RETSiltä. Ensimmäinen koti oli soluasunto, mutta jo jonkin ajan päästä Henrylle järjestyi yksiö.
– Sisältöä päiviini toivat tapaamiset omatyöntekijäni kanssa. Koin hänet tosi tärkeäksi.
Henry pääsi myös kuntoutukseen. Hän aloitti Jälkipolun ryhmässä, jossa oli toipuvia addikteja. Ryhmää veti Katja, psykoterapeutti, josta tuli tärkeä ihminen Henrylle.
– Muistan, kun olin kolmannessa tapaamisessamme ryhmän kanssa ja kävimme läpi kuulumiskierrosta. Vastasin omalla vuorollani, että hyvää kuuluu ja hymyilin, mutta Katja sanoikin siihen: ”Joko sä kertoisit meille, mitä sulle oikeasti kuuluu?”
Henry sanoo, että hänen eka reaktionsa oli suuttuminen. Hän älähti Katjalle: ”Anna mun olla.” Mutta nopeasti hän tunnisti itsestään myös jonkun helpotuksen.
– Katjan kysymys ärsytti minua mutta tuntui samanaikaisesti hyvältä. Vihdoinkin joku näkee, miten pihalla olen, ajattelin.
Henry sanoo, ettei hän vielä kuukausiin pystynyt murtamaan omaa kuortaan ryhmätapaamisissa, mutta Katjan kysymys laittoi liikkeelle muutoksen.
– Jos jotain olen oivaltanut omalla matkallani, niin sen, että omien tapojen muuttaminen on tosi hidasta puuhaa. Mun oli tosi vaikea kertoa tunteistani ryhmässä, koska en ollut tottunut siihen.
Henry sanoo, että hänessä eli vahvana se, että kulissit pitää pitää. Toisaalta malli juontui lapsuudesta. Romanikulttuurissa varsinkaan poikalapsien ei kuulu näyttää tunteitaan, Henry sanoo. Toisaalta hän oli elänyt pitkään päihdemaailmassa, jossa kaikki inhimillinen on kiellettyä. Hän oli oppinut, ettei omia heikkouksiaan kannata paljastaa muille, koska siitä rokotettaisiin heti.
– Mutta Jälkipolun ryhmässä sain harjoitella tunteiden jakamista, mistä olen tänä päivänä tosi kiitollinen. Tunnetaitoni olivat jääneet varhaisteinin tasolle, mutta nyt pääsin treenaamaan niitä.
Henry sanoo, että hänen paras sparraajansa ryhmässä oli vertaistuki.
– Kun muut puhuivat, aloin ajatella, että miksen mäkin puhuisi.
Joitakin viikkoja Katjan kiusallisen kysymyksen jälkeen, Henry huomasi rohkeutensa kasvaneen: hän uskaltautui sanomaan toisen puhujan puheenvuoron perään, että tunsi samoin kuin toinen. Siitä lähti pikku hiljaa liikkeelle avautuminen. Henry alkoi kertoa ajatuksistaan ryhmässä.
Raittiutta oli jatkunut 1,5 vuotta, kun Henry yhtenä syksypäivänä päätti, että hän lähtisi käyttämään uudestaan päihteitä.
Raittiutta oli jatkunut 1,5 vuotta, kun Henry yhtenä syksypäivänä päätti, että hän lähtisi käyttämään uudestaan päihteitä.
– Mulla oli monia hyviä asioita elämässäni: uusi puoliso, joka ei käyttänyt, ja hyvä kokemus avokuntoutuksesta. Mutta silti vanha elämä veti puoleensa.
Pian aloituksen jälkeen Henry huomasi kuitenkin, että jokin oli eri tavalla: käyttö ei tuntunut hänestä enää samalta kuin ennen. Nautinto oli poissa.
– Hain parasta käyttökokemusta, mutta sitä en koskaan enää tietenkään saanut, vaan petyin joka kerta. En saanut mitään.
Lisäksi yhä useammin Henry pani merkille, että hän haki käytöllään vain pakoa omista ajatuksistaan ja siitä maailmasta, jossa hän käyttäjänä joutui elämään.
Henry purki turhautumistaan raivoamalla terapiatahoille, jotka olivat auttaneet häntä.
– Olin tosi vihainen ryhmille ja varsinkinkin vertaistukiryhmälle, ettei käyttö antanut enää samaa mielihyvää. Kirosin, että helvetti, tänkin veitte multa. Se oli tietenkin vain sitä, että välttelin omaa vastuutani.
Keväällä 2016 Henryn kohtasi suuri suru: hänen äitinsä kuoli. Menetys syvensi entisestään nuoren miehen alamäkeä.
– Äiti oli ainut läheinen, joka oli pysynyt rinnallani kaikkien vuosien läpi, ja nyt hän oli poissa.
Henryn Isä oli kuollut jo aikaisemmin, ja siskoihin pikkuveljellä oli vain etäiset välit, mutta äidin Henry oli kokenut aina olleen poikansa puolella.
– Meni vuosia, että pystyin käsittelemään äidin kuoleman, mutta yhdestä asiasta olen kiitollinen: siitä, että olin rehellinen äidille hänen viimeisinä viikkoinaan.
Kun Henry meni viimeisen kerran käymään äidin luo, äiti kysyi häneltä: ”Kun puhut rakkaasi kanssa puhelimessa, minun on pakko kysyä, että onko se tyttö vai poika?”
Henry rohkaistui ja sanoi, että hän oli jutellut pojan kanssa.
– Äiti sanoi, että hänelle pääasia on se, että olen onnellinen. Erotin puheen takaa pettymyksen ja sen, ettei asia ollut hänelle helppo. Silti oli hyvä juttu, että sain sanottua asian hänelle.
Käänne parempaan tuli Henryn elämässä vasta keväällä 2019.
– Kerran mieleeni tuli kirkas muisto yhdestä illasta, kun oli avokuntoutuksen jälkeinen kesä ja elin raittiudessa.
Henry muisti, miten hän oli viettänyt iltaa yksin kotona Idolsia katsoen ja havahtunut yhtäkkiä siihen, että hymyili itsekseen ja tunsi, että hänen on hyvä olla. Hän oli ollut onnellinen.
– Oivallus oli jotenkin sen kaltainen, että kappas, mulla voi olla hyviä hetkiä, vaikka on tylsä tavallinen ilta. Mulla ei tarvitse olla mitään ihmeellistä elämässä, ja silti voin kokea tyytyväisyyttä.
Henry tajusi, että puolentoista vuoden rattiusaikanaan hän oli päässyt siihen pisteeseen, että hän nautti olla yksin ja pystyi olemaan omien ajatustensa kanssa. Aina aikaisemmin yksinolo oli ollut hänelle vaikeaa.
– Vaikka raittius ei ollut jäänyt pysyväksi, se oli jättänyt muhun käsityksen siitä, mitä elämä voisi olla, jos olisin raittiina.
Henry oli jo jonkin aikaa pohtinut sitä, ettei hän ollut kestävällä tiellä. Hän tunsi esimerkiksi usein yksinäisyyttä. Vaikka hänellä oli käyttäjäkavereita, ystävyyssuhteet olivat erilaisia kuin raittiina. Hän kaipasi pyyteetöntä ystävyyttä ja oikeaa jakamista.
Myös suhde puolisoon rakoili.
– Olimme jo eronneet muutaman kerran, mutta palanneet taas yhteen. Nyt minusta tuntui kuitenkin siltä, ettei suhteemme jatkuisi, ellen tekisi jotain ratkaisua päihteiden käytön osalta. Jos haluaisin jatkaa puolisoni kanssa, minun pitäisi raitistua.
Henry huomasi myös, ettei hänen kroppansa enää kestänyt vetämistä. Myös hänen psyykeensä horjui.
– Käytin muuntohuumetta. Se koukutti kovasti mutta se aiheutti minussa myös väkivaltaisuutta.
Kunnes eräänä päivänä Henry näki kirkkaan näyn. Hänellä olisi vain kolme polkua, joihin hänen elämänsä voisi johtaa: kuolema, psyykeen hajoaminen tai raitistuminen.
– Tajusin, että joko kuolisin yliannostukseen, kuten monille kavereilleni oli käynyt, tai sitten sekoaisin lopullisesti. Tai sitten voisin yrittää raitistua.
Henry päätti tarttua raitistumisvaihtoehtoon. Hän pyysi päästä kuntoutukseen ja sai paikan eteläsuomalaisesta päihdekuntoutuslaitoksesta metsän keskeltä.
Kotiuduttuaan sieltä hän jatkoi tutussa avokuntoutuksessa, Jälkipolussa. Hän alkoi käydä taas Katjan ryhmässä.
***
Kaikki näytti etenevän hyvin, kunnes eräs melko arkinen vastoinkäyminen sai Henryn retkahtamaan lääkkeisiin.
– En vain kestänyt ja otin rauhoittavia.
Henry tajusi heti, mitä oli tapahtunut, ja tiesi, mitä piti tehdä. Hänen pitäisi kertoa Jälkipolun ohjaajalle.
– Oli hirveä paikka mennä kertomaan Katjalle. Suurin pelkoni oli, että kuntoutukseni loppuu. Pelkäsin epäonnistumista.
Henry tajusi, että tämä oli juuri se paikka, joka oli toistunut hänen elämässään: Hänen oli aina ollut haastavaa kohdata vaikeuksia. Hänen mallinsa toimia näissä tilanteissa oli lähteä menemään ja jättää kaikki kesken. Mutta tällä kertaa toimin toisin, Henry päätti.
– Venytin kertomista, ja paha oloni vain kasvoi, kunnes lopulta sain kakistettua asian ulos. Se, mikä oli kiva huomata, oli, että heti kun sain kerrottua Katjalle, paha olo melkein heti helpotti.
Henry tunsi, että keskustelun jälkeen hänen oli heti tosi paljon helpompi olla itsensä kanssa. Myös Katjan reaktio antoi Henrylle toivoa: Katja lupasi, että Henry saisi jatkaa kuntoutuksessa.
Jos joku kysyy Henryltä nykyään neuvoa retkahduksiin, hän vastaa aina, että ne kuuluvat selviytymismatkaan. Henryn mielestä retkahdukset ovat tärkeitä paikkoja, jos ne osaa ottaa niin, eli sillä tavalla, että todella miettii, miksi retkahdus tuli. Mitä oikein tapahtui?
Ryhmäkuntoutuksen jälkeen Henry pääsi aloittamaan työkokeilussa: hän sai paikan kokemustyöntekijänä. Hän tapasi sairaanhoitajan työparina päihteiden käyttäjiä sairaaloissa. Myöhemmin hänet palkattiin töihin samaan paikkaan.
– Päihdetoipujana tarvitsen sitä, että muistelen omaa polkuaan. Että muistutan itselleni, mistä lähdin liikkeelle ja mitä olen saanut aikaan.
Henry sanoo, että hänelle teki tosi hyvää, kun hän sai kertoa asiakkaille omaa tarinaansa, nähdä omat onnistumisensa ja tuntea kiitollisuutta. Työn kautta Hanrylle alkoi myös kypsyä ajatus siitä, että hän haluaisi tehdä tulevaisuudessa jotain samantapaista työtä. Henry päätti hakea opiskelemaan.
***
Pari kuukautta sitten Henry aloitti lähihoitajaopinnot. Opiskelu on ollut rankkaa mutta myös antoisaa.
– Viimeksi pääsiäisenä meinasin lyödä hanskat tiskiin, mutta sitten kummasti löysin taas itsestäni jonkun voiman ja sain käännettyä laivan.
Henry sanoo, että hän sietää nykyään elämän tylsiä kohtia ja pettymyksiä. Hän on oppinut sinnikkyyttä.
Tasapainoa opiskeluarkeen tuovat parisuhde ja ystävät. Henryllä on tänä päivänä useampikin läheinen ystävä, jonka kanssa hän viettää mielellään aikaa.
– Olen tosi kiitollinen elämäni ihmisistä. Vaikka hallitsen nykyään myös yksinolon, huomaan nauttivani toisten kanssa keskusteluista ja ajatusten jakamisesta. Olen pohtiva sielu.
Jos Henryn pitäisi nimetä yksi asia, joka on eri tavalla tänä päivänä kuin vapautumispäivänä, hän nimeäisi armollisuuden.
– Nyt kun mietin jälkeenpäin, maailmankuvani oli vapautumisaikaan vielä hyvin mustavalkoinen.
Henry sanoo nähneensä silloin vain kaksi mahdollisuutta: epäonnistumisen tai onnistumisen.
– Nykyään näen niin, että kasvu tulee sitä kautta, että välillä tulee takapakkeja. Nekin kuuluvat elämänmuutokseen.
Tulevaisuuden haaveena Henryllä on työarjen ja matkustamisen yhdistäminen.
– Mun unelma on, että saan tulevaisuudessa ammatin, joka tuntuu mielekkäältä ja sopivan haastavalta ja jossa saan olla ihmisten kanssa.
Toinen haave on järjestää työt niin, että perhe voisi asua osan vuotta poissa Suomesta. Henryn puoliso on kotoisin Filippiineiltä. Unelma on, että he voisivat viettää aikaa myös hänen lapsuusmaisemissaan. Haaveena on tulevaisuudessa myös oma lapsi.
Omien siskojensa kanssa Henryllä on nykyään tosi hyvät välit. Henry viettää mielellään aikaa myös alakouluikäisen siskonlapsensa kanssa.
– Viime isäinpäivänä sain siskontytöltä kortin. Muut lapset olivat tehneet kortit isille, mutta hänen kortissaan luki: ”Maailman parhaalle enolle”, Henry kertoo ja hymyilee leveästi.