Timi muistaa hetken, kun hän kolmetoistavuotiaana jäi äidille ensimmäisen kerran kiinni huumeista. ”Muistan sen ikuisesti, oli helvetin paska fiilis”
Timi, 35
”Kun 18-vuotiaana ilmoitin, että musta tulee rikollinen, näin pettymyksen mutsin silmissä. Mutsi sanoi, että ei hyväksy valintojani, mutta mitä tahansa teen, se tulee rakastamaan mua aina. Se on ihan uskomaton juttu. Mutsi on maailman paras äiti ja tehnyt ihan vitun kovan duunin.
Mä oon pennusta saakka ollut paksukalloinen, tosi vaikea lapsi. Synnyin Itä-Suomessa, mutta suurimman osan lapsuudesta ja nuoruudesta olen viettänyt pääkaupunkiseudulla. Olen kolmesta pojasta keskimmäinen. Nuorin veljeni on 10 vuotta nuorempi ja hänen suhteensa mulla on aina ollut suojelevainen rooli. En ole halunnut enkä antanut hänen tehdä samoja virheitä kuin mitä itse olen tehnyt.
Omat vaikeudet mulla alkoivat heti koulussa. Eka-tokaluokkalaisena mut potkittiin ensimmäisen kerran pois koulusta. Mulla oli ja on edelleen keskittymishäiriö. En vaan pystynyt olla koulussa. Mut laitettiin väliaikaisesti lasten psykiatriselle osastolle.
En mä ehkä niinkään kotona ollut hankala. Mutta sitten tuolla ulkona, ei ollut mitään rajoja. Enkä mä oikeastaan teininä viettänyt juuri ollenkaan aikaa himassa. Jossain vaiheessa pienempänä kavereiden kanssa oli jotain skeittihommia ja sellaista, mutta kun mä opin varastamaan autoja, siitä tuli vähän niin kuin mun harrastus.
Autojen pöllimisestä mä en jäänyt ikinä kiinni, mutsi ei ehkä tiennyt niistä mitään. Mutta kun jäin ekan kerran huumeiden käytöstä kiinni, se hajotti mutsin ihan täysin. Olin kolmetoista.
Muistan sen kuin eilisen päivän. Multa oli koulussa otettu seulat. Mä tiesin että ne olis positiiviset. Mä vaan odotin joka päivä, että milloin ne tulokset ovat tulleet, kuumotti mennä kotiin iltaisin. Kun sitten yhtenä iltana tulin himaan, mutsi itki keittiön pöydän ääressä. Muistan sen ikuisesti, oli helvetin paska fiilis.
Äiti on kasvattanut kolme lasta yksin. Se oli välillä överiväsynyt töistä ja stressaantunut raha-asioista, tosi kovan paineen alla. Koitti se pitää kuriakin mulle, sain kotiarestit, tukkapöllyt ja muut. Mutta ei mua pidellyt mikään. Ei mutsilla ollut muhun oikeastaan mitään kontrollia, ei mitään keinoja millään tavalla rajoittaa mun tekemisiä.
Mun laitoskierre alkoi oikeastaan siitä ekasta positiivisesta seulasta. Kävin monta kertaa katkolla, mutta en viihtynyt kovin pitkään, lähdin aina hatkaan. Lopulta mut lähetettiin Pohjolan poikakotiin Muhokselle. Olin mutsille todella katkera siitä, että se laittoi mut siihen laitokseen, jonnekin lehmän paskan keskelle. Poikakodissa oli sääntönä yhteinen siivouspäivä joka tiistai. Kesti ainakin puoli vuotta ennen kun osallistuin siihen ensimmäisen kerran. Olin ihan, että vittu mähän en ole tänne tullut kenenkään työpaikkaa siivoamaan. Jos ei osallistunut niin piti olla omassa huoneessa, mutta en mä suostunut siihenkään. Välillä mä olin pesäpallomailan kanssa keskellä pihaa huutamassa, että jos tulette lähemmäs, niin lyön. Painiksihan se aina meni, ja löysin itseni poikakodin putkasta joka tiistai ensimmäisen puolen vuoden ajan.
Mun kohdalla se poikakoti oli kuitenkin oikea vaihtoehto. Siellä mulle laitettiin rajat. Mutta ei sekään mua lopulta muuttanut. Pääsin sieltä pois 18-vuotiaana, ja ne vuodet siitä eteenpäin ovat aika lailla pimennon peitossa, yhtä harmaata massaa. Elätin itseni rikoksilla ja jouduin vankilaan. En tiedä miten äidillä silloin meni. Ei oltu kovin paljon tekemisissä. Tuomiolla olen ollut yhteensä nyt kahdeksan kertaa. Vankilassa mutsi on aina käynyt mua tapaamassa.
Eniten mä ihmettelen sitä, miten mutsi on jaksanut. En tiedä mistä se on saanut sitä voimaa. Moni olisi heittänyt rukkaset tiskiin jo todella kauan aikaa sitten.
Musta tuntuu, että olen tuonut sen elämään melkein pelkkää pettymystä, varsinkin nuorempana se oli yhtä saatanan pettymystä koko elämä. Vaikka se on viimeinen ihminen, jolle olisin mitään surua halunnut tuottaa.
Nyt mulla on tulevaisuuden suunnitelmia. Olen ollut täysin päihteetön jo vuosia. Aloitan koulun ja aion saada itselleni ammatin, perustaa ehkä oman yrityksen tulevaisuudessa, pitää huolta perheestä. Mulla on elämässä sisältöä. Aion tehdä kaiken työn sen eteen, että mutsi voi oikeasti olla musta oikeasti ylpeä. Että se voisi kaiken tämän jälkeen, mitä ollaan koettu, ajatella että tässä kävi loppujen lopuksi ihan hyvin. Mä rakastan mun äitiä yli kaiken.”
Taina, 58
Kun Timi syntyi, olin 24-vuotias. Opiskelin kauppaoppilaitoksessa ja olin samalla Alkossa töissä. En pitänyt yhtään äitiyslomaa, vaan vein Timin perhepäivähoitoon ja pumppasin välitunnilla koulun vessassa rinnat tyhjiksi. Hoidin kaiken yksin, ja mielestäni pärjäsin hemmetin hyvin. Timin isän tavarat pakkasin muovikasseihin samana päivänä kun sain tietää odottavani Timiä. Hän ei ole koskaan ollut osallisena meidän elämässämme.
Timi lähti kävelemään viisikuukautisena. Seitsemänkuisena nostin hänet ensimmäisen kerran kirjahyllystä alas. Aina hän on ollut tosi vilkas. Oman tiensä kulkija jo pienestä pitäen.
Ala-asteella oli kiusaamista. Timi kiusasi ja oli itse myös kiusattu. Hänellä oli tarve tulla hyväksytyksi, ja sitä tarvetta vanhemmat pojat, melkein aikuiset ihmiset, käyttivät hyväkseen. Hänestä tuli isompien juoksupoika. Kun Timi täytti 13, kuulin huhuja että hän myy huumeita. Kun kysyin siitä häneltä, hän oli aivan raivona ja kielsi kaiken. Kun sitten luotettava taho vahvisti asian pitävän paikkansa, tilasin saman tien ajan koululääkärille huumeseulaan. Tulokset kuultuani maailmani romahti. Seuraava puhelu oli lastensuojeluun. Soitin sinne itse ja pyysin, että Timi huostaanotettaisiin. Niin tapahtui. Olin Timin huumeiden käytöstä järkyttynyt. Meillä ei ole koskaan ollut alkoholia kotona, pojat eivät ole koskaan nähneet minua edes huppelissa.
Sain Timille paikan myös suljetulle, huostaanotetuille nuorille tarkoitetulle päihdeosastolle Pitäjänmäkeen, mutta ei se toiminut. Timi karkasi. Soitin taas lastensuojeluun ja pyysin, että poika sijoitettaisiin niin kauas kotoa kuin mahdollista, koko maan pohjoisimpaan ja syrjäisimpään kolkkaan.
Olin paniikissa. Ajattelin, että nyt tämä on pakko saada katkaistua, minun on pakko pelastaa tämä poika. Itse en siihen pystynyt, vaikka olisin istunut hänen päällään ja sitonut nippusiteisiin. Timi ei aluksi suostunut ymmärtämään. Hän luuli, että olin hylännyt hänet. Koin myös itse, että olin äitinä epäonnistunut.
Kerran Timi ei palannut lomalta takaisin poikakotiin Muhokselle. Hän oli kateissa kolme kuukautta, enkä koko aikana tiennyt missä hän oli. Poliisit kävivät hakemassa hänestä otetun viimeisimmän valokuvan, ja silloin tajusin, että nyt ollaan tosipaikan äärellä. Soittelin ympäriinsä ja kävelin iltaisin katuja pitkin etsimässä Timiä. Ne kolme kuukautta olivat elämäni raskaimmat.
Kun sitten yhtenä iltana kävelin töistä kotiin ja lähellä kotia nostin katseeni tiestä, näin edessäni tutun näköisen hahmon. Pudotin laukun siihen paikkaan, nostin pitkän takin helmat ylös ja juoksin niin kovaa kuin jaloista lähti. Tarrasin hahmoa olkapäästä, ja kun hän kääntyi, oli kuin vanha mies olisi tuijottanut minua silmiin. Niin väsynyt hän oli. Otin Timiä kädestä kiinni ja sanoin: ”Nyt mennään kotiin.” Passitin hänet suihkuun ja soitin Muhokselle että poika on turvassa. Sen yön juttelimme aamuun saakka. Se oli ensimmäinen kerta, kun juteltiin asiat läpi. Timi kertoi minulle kaiken. Seuraavana päivänä poliisit hakivat hänet pois.
Laitoksesta päästyään Timille järjestyi jälkihuollon kautta asunto. Jälkihuollon tapaamiset epäonnistuivat kuitenkin täysin. Aikoja peruttiin ja työntekijät vaihtuivat. Uusia aikoja ei tarjottu eikä Kim jaksanut niitä odotellakaan. Timi turhautui ja sanoi että saatana ihan sama. Sitten homma lähti lapasesta.
Huumausainerikoksia ja varkauksia ne pääasiassa olivat. Tuomiota tuli toisensa perään. Ajattelin, että nyt minä sitten olen vangin äiti. Olin kuitenkin Timin vankeustuomioista myös helpottunut. Tiesin että hän on tallessa. Pahinta on se, kun ei saa yhteyttä. Ensin puhelin hälyttää, mutta kukaan ei vastaa. Sitten kun puhelimeen ei enää saa yhteyttä, tulee se tunne, että herran jumala, onko se nyt jossain Sipoonkorvessa puunrunkoon sidottuna. Rikollinen maailma on äärimmäisen julma.
Otin vankilan tapaamisiin usein sisarukset ja myöhemmin myös Timin veljen pojan mukaan. Olen halunnut osoittaa, että me olemme perhe, ja Timi on tässä perheessä ihan yhtä arvokas kuin muutkin. Näitä tapaamisia lukuun ottamatta en noina pahimpina vuosina juuri muuten hänen tekemisiinsä puuttunut. Voin itsekin välillä äärimmäisen huonosti.
Kolmeen vuoteen Timi ei ole käyttänyt päihteitä eikä ollut poliisin kanssa tekemisissä. Olen todella ylpeä ja suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Timi on tehnyt pahoja asioita, joita en hyväksy, mutta rakkauteni häntä kohtaan on ääretöntä. Hänellä on uskomaton kyky saada ihmiset nauramaan ja hyvälle tuulelle. Hän on lempeä ja rakastava. Olen siitä ylpeä. Olen ylpeä myös siitä, miten välittävä ja rakastava veli hän on. Olen ylpeä siitä, millainen kummisetä hän on veljenpojalleen.
Olen ollut välillä itsekin pohjalla ja todella yksin, etenkin silloin, kun ystävät ja sukulaiset ovat kaikonneet ympäriltämme. Olen välillä kokenut myös hirvittävää syyllisyyttä. Silloin Timi katsoo minua silmiin ja sanoo: ”Äiti, sinä et ole tehnyt yhtään mitään väärin.”