Kun kerron työskenteleväni rikosseuraamusasiakkaiden oikeuksien parissa, vastapuolen ilmeessä värähtää usein. Se on courtesy stigma – ilmiö, jossa asiakkaideni kantama leima siirtyy minuun. Koska autan rikostaustaisia, minusta tulee joidenkin silmissä joko vaarallinen, epäilyttävä tai vähintäänkin säälittävän sinisilmäinen.
Tämä leiman kantaminen ei alkanut aikuisiällä. Se alkoi jo 8-vuotiaana pienen paikkakunnan ruokakaupassa. Perheelläni oli kauppaan tili, jonne ostokset kuitattiin ja maksettiin kerran kuussa. Aloin koulun jälkeen ruokkia perheeni laskuun muita: lapsia, joiden kotiolot olivat mielestäni puutteelliset, ja paikallisia päihdeongelmaisia, joilla oli nälkä. Toin kauppiaan mielestä paikalle asiakkaita, joita sinne ei haluttu. Lopulta kaupasta ilmoitettiin kotiin ja sain porttikiellon kauppaan. Vaikka perheeni oli hyväosainen, minusta tuli kauppiaan silmissä osa ei-toivottua joukkoa. Muistan elävästi sen polttavan häpeän, joka minuun lyötiin, vaikka yritin mielestäni auttaa. Stigma tarttui minuun jo lapsena – minusta tuli torjuttu, koska kieltäydyin torjumasta muita.
Tämä leiman kantaminen ei alkanut aikuisiällä. Se alkoi jo 8-vuotiaana pienen paikkakunnan ruokakaupassa.
Sama leima seurasi minua myös vuosia myöhemmin, kun toimin lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Menin hakemaan lastani päiväkodista, ja vastassa oli ryhmä lapsia, jotka ryntäsivät piiloon. Yksi heistä huusi: ”Varokaa tuota äitiä, se vie muidenkin äitien lapset!” Se oli lapsen suusta tullut suora kaiku aikuisten peloista. Työni, jonka tarkoituksena oli suojella, oli aikuisten puheiden kautta muuttunut pelottavaksi möröksi.
Sama kaava jatkuu nykyisessä työssäni. Minua saatetaan pitää hölmönä tai ajatella, että rikostaustaiset käyttävät minua hyödykseen omien etujensa ajamisessa. Tiedostan kyllä, että ihmisen motivaatio on monitasoinen vyyhti. Se voi olla aitoa halua muutokseen, hätäistä selviytymistä tai pragmaattista pyrkimystä hyötyä järjestelmästä tai kaikkea edellä mainittua. Mutta tässä onkin työni ydin: Minun tehtäväni ei ole arvioida ihmisen moraalista erinomaisuutta, vaan varmistaa hänen oikeusturvansa. Vaikka asiakas ajaisi vain omaa etuaan, minun fokukseni on siinä, että järjestelmä kohtelee häntä lainmukaisesti. Oikeusvaltio ei toimi niin, että valitaan vain ne mukavat tai kunkin vaatimilla mittareilla riittävän vakuuttavasti muutoksen tehneet ihmiset, joita suostutaan auttamaan.
Mielestäni tämä työ on turvallisuusteko. Kun ihminen kohdataan oikeudenmukaisesti ja häntä autetaan saamaan äänensä kuuluviin, kynnys palata rikollisuuteen nousee.
Mielestäni tämä työ on turvallisuusteko. Kun ihminen kohdataan oikeudenmukaisesti ja häntä autetaan saamaan äänensä kuuluviin, kynnys palata rikollisuuteen nousee. Turvallisuus ei synny vain lukoista, vaan kokemuksesta kuulua yhteiskuntaan. Mikäli me suljemme kaikki ovet ja kohtelemme vankilasta vapautuvaa ikuisesti kelpaamattomana, me itse asiassa tilaamme uusia rikoksia ja uusia uhreja.
Teen tätä työtä omalla persoonallani, ihminen ihmiselle. Uskon, että yhteiskunnassa jokaisella työllä on merkityksensä ja jokaisen panos on tärkeä. Liian usein luottamus tulkitaan myötäilyksi, vaikka juuri luottamus on avain muutokseen. Loppujen lopuksi ei ole väliä sillä, kuka tekee tai kuka saa kunnian, vaan sillä, että me onnistumme. Jokainen onnistuminen , jokainen askel kohti rikoksetonta elämää, on voitto koko yhteiskunnalle.
Miksi jatkaa, vaikka leima tarttuu? Koska yhteiskunnan sivistys punnitaan siinä, miten se kohtelee niitä, jotka ovat tehneet virheitä.
Miksi jatkaa, vaikka leima tarttuu? Koska yhteiskunnan sivistys punnitaan siinä, miten se kohtelee niitä, jotka ovat tehneet virheitä. Ilman rohkeutta kohdata ihminen rikoksen takana, me asiantuntijat tekisimme oikeusturvasta vain ”nuhteettomien” etuoikeuden. Silloin polku takaisin yhteiskuntaan nousisi pystyyn, ja lopulta me kaikki häviäisimme.
Haastankin sinut pohtimaan, kun seuraavan kerran kohtaat ihmisen, jonka menneisyys pelottaa, kysy itseltäsi: ”Onko meillä varaa ylläpitää ikuista stigmaa, vai onko inhimillisyyden, turvallisuuden ja yhteisen talouden kannalta viisaampaa antaa jokaiselle aito mahdollisuus uuteen alkuun?” Jälkimmäinen polku ei ole vain inhimillisempi, se on meille kaikille se turvallisin.
Minua saa kutsua sinisilmäiseksi. Mutta muistakaa: se silmä, joka katsoo maailmaa ilman ennakkoluuloja, näkee usein paljon pidemmälle kuin se, joka on jo sulkeutunut pelosta.
Kirjoittaja Ulrika Järvinen työskentelee RETSin Asiamiestoiminnassa asiantuntijana.