Kun työskentelee päivittäin Rikoksettoman elämän tukisäätiössä (RETS) ihmisten parissa, jotka yrittävät rakentaa elämäänsä uudelleen alusta, oppii katsomaan ihmisyyttä pintaa syvemmältä. Meillä säätiössä puhutaan paljon muutoksesta, vastuusta ja siitä, mikä saa ihmisen kääntämään suuntansa. Tällä kertaa haluan pysähtyä kysymyksen äärelle, joka koskee meitä jokaista, teitpä sitten vapaaehtoistyötä, autat naapuria tai tuet rikostaustaista matkalla siviiliin.
Mikä on sinun ajurisi?
Tehdessämme hyvää toisille, mikä meitä oikeastaan liikuttaa? Onko se puhdas, pyyteetön halu auttaa, vai lymyileekö taustalla aina jonkinlainen oma itsekkyys ja tarve tulla nähdyksi, saada kiitosta tai kokea itsensä hyväksi ihmiseksi? Ennen kaikkea, onko sillä loppujen lopuksi edes mitään merkitystä, mikä se moottori siellä konepellin alla on, kunhan auto liikkuu oikeaan suuntaan?
Tehdessämme hyvää toisille, mikä meitä oikeastaan liikuttaa?
Somemaailman ristiriita
Kysymys ajureista muuttuu erityisen näkyväksi nykyisessä mediaympäristössämme, jossa hyvät teot tallentuvat herkästi kameroille. Selaamme sosiaalisen median virtaa ja näemme videoita, joissa vaikuttajat jakavat ruokakasseja tai lahjoittavat rahaa apua tarvitseville tai tekevät ylipäätään sisältöä sosiaaliseen mediaan. Ilmiö herättää helposti ristiriitaisia tunteita ja kritiikkiä. Onko kyseessä aito auttaminen, vai itsekäs tarve tuottaa hyvää sisältöä, kerätä klikkauksia, saada taloudellista hyötyä ja kasvattaa omaa brändiään toisten hätää hyödyntämällä?
Tässä kolikossa on kuitenkin kaksi hyvin ymmärrettävää puolta. Näkyvin riski on epätasa-arvoisesta valta-asetelmasta. Apua tarvitseva ihminen on usein haavoittuvassa asemassa, eikä hänellä välttämättä ole aitoa vapautta kieltäytyä kameran edessä esiintymisestä. Tällöin toiminta voi tuntua toisen hädän kaupallistamiselta. Toisaalta nämä videot tuovat yhteiskunnallisia ilmiöitä ja piilossa olevaa hätää näkyväksi. Sosiaalisen median voima voi parhaimmillaan murtaa ennakkoluuloja, herättää katsojien myötätunnon ja kannustaa ihmisiä mukaan auttamistyöhön tai, vaikka lahjoittamaan virallisille järjestöille.
Onko ajurilla väliä, kunhan teko on hyvä?
Erottaessamme ”ajurin” ja lopputuloksen toisistaan, törmäämme mielenkiintoiseen moraaliseen kysymykseen; onko motiivilla väliä, jos apua tarvitseva saa apua?
Monet RETSin asiakkaista; vapautuvat vangit ja rikostaustaiset kamppailevat vakavan köyhyyden ja asunnottomuuden kanssa. Jos esimerkiksi joku ulkopuolinen taho auttaa vankilasta vapautuvaa löytämään asunnon vain pönkittääkseen omaa ammatillista mainettaan tai organisaationsa brändiä, asunnoton saa silti katon päänsä päälle. Vaikka monissa järjestöissä kuten meillä RETSissä, asunnon etsiminen on työn ydintä ja tavoite sellaisenaan, on hyvä tiedostaa, että joillain auttajilla motiivit voivat vaihdella. Asiakkaan ja apua tarvitsevan näkökulmasta teko itsessään on kuitenkin se, joka muuttaa maailmaa. Nälkäistä ei kiinnosta ruoanjakajan sisäinen moraalinen puhtaus, vaan lautasella oleva keitto. Siksi ajattelen, että teon lopputulos on usein tärkeämpi kuin sen takana oleva alkuperäinen motiivi.
Entä, jos auttamisen ajurina on yksinkertaisesti se, että siitä tulee itselle valtavan hyvä mieli? Onko se itsekästä?
Terve itsekkyys ja arjen kohtaamiset
Entä, jos auttamisen ajurina on yksinkertaisesti se, että siitä tulee itselle valtavan hyvä mieli? Onko se itsekästä?
Biologisessa ja psykologisessa mielessä kyllä, onhan se eräänlaista tervettä itsekkyyttä. Auttaessamme toista ihmistä, aivoissamme tapahtuu kemiallinen reaktio. Endorfiinit ja oksitosiini vauhdittavat hyvänolon tunnetta, auttajan huumaa. Meidät on lajina ohjelmoitu siihen, että yhteisön jäsenten tukeminen palkitsee meidät sisäisesti.
Tämä on kuitenkin parasta mahdollista itsekkyyttä. Ajatellaanpa vaikka sellaista tavallista arjen esimerkkiä, jossa allekirjoittanut lähtee ystävänsä kutsumana vapaaehtoiseksi jakamaan ruokaa jouluaattona. Teen sitä siksi, että siitä tulee itselle valtavan hyvä mieli saada ilahduttaa, saan tavata ystäviä, jutella lukemattomien ihmisten kanssa ja nauttia lämpimästä tunnelmasta. Olen joskus miettinyt, ovatko motiivini tarpeeksi puhtaita. Olen kuitenkin tullut tulokseen, että siinä ei ole mitään väärää tai synnillistä. Päinvastoin! Auttajan nauttiessa hetkestä, apua tarvitseva aistii sen aidon ilon ja lämmön. Tilanteesta muodostuu tasavertainen inhimillinen kohtaaminen, ei ylhäältä alaspäin annettavaa sääliä. Juuri tämä sisäinen hyvä mieli on se ajuri, joka tekee auttamisesta kestävää. Se saa myös ihmisen palaamaan auttamistyön pariin uudelleenkin.
Vanhat vahvuudet saavat uuden suunnan
Tämä ajureiden maailma muuttuu erityisen kiehtovaksi, kun katsomme ihmisiä, jotka tekevät suuria elämänmuutoksia. Eräs entinen, rikollisessa maailmassa merkittävässä asemassa ollut ihminen pohti kerran rehellisesti omia moottoreitaan. Hän myönsi saaneensa ennen suurta nautintoa rikollisen maailman valtapelistä ja johtajuudesta. Nykyisin hän tekee hyvää, mutta huomasi nauttivansa edelleen siitä huomiosta ja näkyvyydestä, jota auttamistyö tuo mukanaan. Hän kysyi minulta suoraan: onko hän narsisti, kun huomio tuntuu niin hyvältä?
Vastasin naurahtaen, että en ole psykiatri, mutta voin kyllä hieman vilkaista niitä motiiveja. Vakavammin puhuttuna totesin, ettei kyse ole mistään häiriöstä tai väärästä toiminnasta. Luonteenpiirteet, kuten karisma, halu johtaa ja ottaa tilaa eivät katoa elämänmuutoksessa. Kyse on siitä, mihin ne kanavoidaan. Ennen tuo energia rikkoi yhteiskuntaa, nyt se rakentaa sitä. Tarve tulla nähdyksi ja saada arvostusta on ihmiselle täysin luonnollista, inhimillistä. Kyse ei ole tyhjästä, pelkkää julkisuutta hakevasta klikkiotsikoiden tavoittelusta, vaan siitä, että rikostaustainen ihminen saa kokea olevansa hyväksytty ja hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Tässä kontekstissa huomiosta nauttiminen on ansaittua iloa, joka korvaa entisen rikollisen statuksen ja toimii tärkeänä osana toipumista.
Mitä tapahtuu, kun kamerat sammuvat?
Vaikka lopputulos usein kantaakin, pelkän julkisen huomionhakuisuuden ja aidon auttamisen välillä on yksi ratkaiseva ero; mitä tapahtuu sitten, kun valot sammuvat ja puhelimet laitetaan taskuun?
Kestävä ajuri kantaa silloinkin, kun kukaan ei ole katsomassa. Se tarkoittaa vastuuta siitä, ettei apua tarvitsevaa ihmistä käytetä vain rekvisiittana, vaan hänet kohdataan ihmisenä.
Itsekäs, vain ulkoista kiitosta tai klikkauksia hakeva ajuri lopahtaa helposti, kun valokeila siirtyy muualle tai kun autettava ei osaakaan kiittää valmiiksi käsikirjoitetulla tavalla. Kestävä ajuri taas kantaa silloinkin, kun kukaan ei ole katsomassa. Se tarkoittaa vastuuta siitä, ettei apua tarvitsevaa ihmistä käytetä vain rekvisiittana, vaan hänet kohdataan ihmisenä.
Tälle kertaa kannustan sinua pohtimaan omaa moottoriasi ja niitä moottoreita, joita seuraat mediassa. Seuraavan kerran, kun teet jotain hyvää tai katsot muiden tekevän niin, pysähdy hetkeksi kuulostelemaan itseäsi ja toisia ilman tuomitsemista.
Lopulta maailma ei muutu sillä, että jäämme odottamaan täydellisiä ihmisiä täydellisine motiiveineen. Maailma pelastuu tekemällä. Elämä on sekä sotkuista motiivien kirjoa että joko-tai-valintoja tekojen hetkellä. Tärkeintä on, että toimimme, oli ajuri mikä tahansa.
Kirjoittaja Ulrika Järvinen on asiantuntija RETSin Asiamiestoiminnassa