Christine on tehnyt pitkän matkan ulos päihteiden ja rikosten maailmasta. Nykyään hän auttaa työssään muita naisia, jotka vapautuvat vankilasta.
– En olisi tässä ilman vankilaa. Pitkä rangaistusaika pysäytti minut ja sai minut muuttamaan elämäni, Christine, 55, sanoo.
Parhaita hetkiä arjessa ovat aamut. Silloin Christine tai CC, kuten hänet tunnetaan tuttujen kesken, nauttii aina siitä ajatuksesta, että hän saa taas herätä uuteen päivään eikä hän tänäänkään joudu käyttämään päihteitä.
Hän sanoo, että tunnistaa itsessään nykyään jonkun rauhan. Hyvää fiilistä antaa esimerkiksi oma työ, joka tuntuu tosi merkitykselliseltä.
Tärkein asia elämässä hänelle on kuitenkin parisuhde. Christine on ollut reilut viisi vuotta yhdessä puolisonsa kanssa. Naimisiin he menivät 2020.
Pariskunnan illat kuluvat lenkkeillessä ja kissoja hoitaessa. Yhteinen harrastus on brittikissat.
– Me ollaan kyllä tosi onnellisia.
Christine sanoo huomanneensa itsessään ison identiteettimuutoksen kuudessa vuodessa.
– Kun tulin vankilasta, saatoin esitellä itseni ex-narkkariksi ja -rosvoksi. Identiteettini oli vain se. Nykyään olen paljon muutakin.
Päihteettömyys ei tullut Christinen elämään yhdellä napinpainalluksella, vaan vaati useita askelia. Ensimmäinen oli, kun Christine meni suorittamaan tuomiotaan Turun Saramäkeen 2013 ja päätti, että jättäisi päihteet.
– En silloin vielä ajatellut, että olisin lopun elämääni selvin päin, mutta ajattelin, että olen vankila-ajan ilman päihteitä.
Christine koki Turun vankilavuodet tosi raskaina. Paikan eristyneisyys ahdisti häntä.
– Turku oli siihen aikaan täysin suljettu. Edes järjestöjen ihmisiä ei päästetty käymään siellä, Christine kuvailee.
– Ihmettelen aina välillä, miten kestin kaksi vuotta Saramäessä, mutta ihminen selviää, jos on pakko.
Joka päivä klo 16 sellin ovet menivät kiinni, ja vasta aamulla paikka aukesi uudestaan. Christine sanoo, että hän jaksoi eteenpäin itse rakentamiensa rutiinien avulla. Joka päivä hän teki esimerkiksi 79 kierrosta sauvakävelyä ulkoilupihan ympäri.
Kaikista hirveintä oli kuitenkin omien ajatusten kestäminen.
– Ekan kerran jouduin katsomaan selvin päin niitä tekoja, jotka olin tehnyt.
Christine sanoo nyt, että hän kävi tässä kohtaa omalla pohjallaan. Häntä repi hirveä syyllisyys: Kuka mä oon? Oonko mä paha? Hän kävi läpi myös häpeän tunteita: Mitä olen tehnyt vanhemmilleni?
Rämpimisen keskellä Christine huomasi, että hänessä alkoi vahvistua yksi ajatus: hän ei enää koskaan haluaisi takaisin vankilaan.
– Ajattelin, että tekisin ihan mitä vain, kunhan en joutuisi kokemaan enää samaa.
Hän tiesi, että jos hän jatkaisi päihteiden käyttöä, olisi suuri todennäköisyys, että hän päätyisi takaisin. Siis ainoa vaihtoehto olisi päihteettömyys lopun elämää, hän päätteli.
Vaikka päätös oli täysin kirkas ja varma, Christinen kestävyyttä koeteltiin monta kertaa. Yksi vaikeimmista paikoista oli, kun hänen äitinsä kuoli.
– Jos en olisi ollut vankilassa, olisin varmasti retkahtanut.
Kun tulin vankilasta, saatoin esitellä itseni ex-narkkariksi ja -rosvoksi. Identiteettini oli vain se. Nykyään olen paljon muutakin.
Toinen vaikea paikka oli, kun CC pääsi ensimmäistä kertaa Tärkeän syyn lomalle isänsä luo. Kun tytär oli kävelemässä isän kerrostalon pihan poikki, hänen pahin pelkonsa toteutui: vastaan käveli ihminen, jonka kanssa hän oli aikoinaan aloittanut huumeiden käytön.
– Outo juttu oli se, miten kroppani muisti. Vaikka vain näin tyypin, tunne oli ihan kuin olisin vetänyt kamaa.
Christine kiirehti pois ja soitti sekavassa mielentilassa tukihenkilölleen. Hänen koko kroppansa tärisi, kun hän kertoi puhelimessa, mitä oli tapahtunut. Tukihenkilö auttoi ja johdatteli hänet yli tapahtumasta.
– Nykyään ajattelen, että haastava tilanne antoi mulle voimavaroja. Kun selvisin siitä, tiesin, että selviäisin ihan mistä vain.
Yksinäisyys. Sen Christine näkee yhdeksi suurimmaksi uhkaksi naisten päihteettömyyden tiellä.
– Moni tuntee jäävänsä yksin, koska ei tunne ketään selviä kavereita.
Christine sanoo, ettei hänelläkään ollut muita kavereita kuin vanha jenginsä.
– En edes tiennyt, miten selvin päin voi olla.
Christinen yksinäisyys alkoi murtua ekan kerran Hämeenlinnan vankilassa, jonne hän sai siirron kahden vuoden jälkeen. Christine meni kuuntelemaan, kun päihde- ja rikostaustaisten vertaistukijärjestö Kris tuli pitämään infoa naisille.
– Kuuntelin Marin ja Sirpan juttuja ja aloin saada käsitystä siitä, minkälaista kivaa päihteetön elämä voi tarjota.
Christinelle sanottiin, että hän voisi hakea TS-lomaa ja alkaa käydä järjestön tapahtumissa. CC teki työtä käskettyään ja alkoi reissata Tampereella. Uuteen porukkaan meneminen ei jännittänyt häntä, koska hän tunsi, että Krisissä jokainen sai olla oma itsensä.
– Kaikki tiesi siellä, että sulla on jotain rikoksia tai päihteitä takana, mutta mun ei tarvinnut selittää kenellekään, kuka olen.
Christine kävi esimerkiksi joulujuhlissa, ilmajoogassa, naistenilloissa ja erilaisilla retkillä.
– Krisiin meneminen oli tärkeä askel matkallani. Jos olisin vapautunut, ilman että mulla on porukka, en olisi varmaan selvinnyt siitä. Koevapaudessa pelasin esimerkiksi jalkapalloa heidän joukkueessaan.
Christine sanoo, että lapsena ja nuorena hänellä oli elämässään oma tärkeä yhteisö, urheilujoukkue. Hän pelasi tosissaan ja kovalla tasolla ringetteä. Pelireissut veivät aina Kanadaan asti. Urheilu-ura kuitenkin katkesi polvivammaan, kun CC oli parikymppinen. Siinä kohtaa hän jäi niin tyhjän päälle, että se johti lopulta siihen, että hän lähti mukaan rikollispiireihin.
– Miksi nuoret naiset hyppää jengeihin tai rikollisporukoihin? Siksi, että siellä sut hyväksytään ja kukaan ei kysele mitään. Tunnet kuuluvasi johonkin. Niin mäkin sen koin.
Tarvittiin vielä yksi iso tekijä, joka mahdollisti Christinen toipumisen: päihdekuntoutus. Kymmenen kuukautta ennen tuomionsa loppumista hän hakeutui Tampereen Silta-valmennusyhdistykseen rangaistuksen aikaiseen kuntoutukseen.
Kuntoutus alkoi neljän kuukauden intensiivijaksolla. Sen jälkeen Christine pääsi koevapauteen, mutta hän kävi edelleen päivittäin kuntoutusryhmässään.
– Sillassa lähdettiin liikkeelle ihan perusasioista. Se oli hyvä, koska en ollut tottunut tekemään vielä oikein mitään selvin päin, Christine sanoo.
Hän sai ”isosisaren”, jonka kanssa hän harjoitteli esimerkiksi kaupassa käymistä tai julkisilla kulkemista.
Christine sanoo, että kuntoutuslaitoksessa päihderiippuvuudesta puhuttiin sairautena ja se avasi hänen silmänsä. Hän ymmärsi vastuunkannon merkityksen.
– Vasta siellä tajusin, mitä tarkoittaa, kun ihminen on addikti.
Kun ihminen sairastaa riippuvuutta, hän oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa, toipuja tajusi. Kaikki on aina jonkun toisen syytä. Itsessä ei ole mitään vikaa.
Christine ymmärsi myös sen, miten hän oli kymmeniä kertoja aikaisemmin mennyt katkolle, mutta väärällä asenteella. Hän oli halunnut vain olla mieliksi muille, esimerkiksi vanhemmilleen, mutta hän ei ollut itse ollut sitoutunut hommaan, tai nähnyt omaa vastuutaan.
Itsetutkiskelu oli tosi rankkaa, Christine muistelee nyt tänä päivänä. Ryhmässä piti miettiä esimerkiksi sitä, mitä oli tehnyt muille. Siinä itkettiin monet itkut, hän sanoo.
– Otin kotitehtävät tosi tosissani, vaikka asioiden purkaminen ei päästänyt helpolla.
Prosessissa auttoi eniten ryhmän tuki. Tampereen kuntoutus perustui yhteisöllisyyteen.
Motivaatiota toivat myös omat oivallukset.
– Ekat kuukaudet oivalluksia vain tuli ja tuli. Loppuajasta niitä ei tullut enää niin paljon, mutta siinä kohtaa alettiin miettiä, miten oivallukset saisi käyttöön arkeensa.
Jossain kohtaa Christine ymmärsi, ettei hän ollut ollut koskaan rehellinen itselleen ennen kuin nyt.
– Ymmärsin, että mun pitää olla täysrehellinen itseni kanssa. Vain se kantaa.
Hervanta heinäkuussa 2018 ja suuren päivän ilta. Christine sanoo muistavansa vieläkin, mitä hän mietti vapautumispäivänään istuessaan röökillä kotinsa parvekkeella ja katsellessaan ilta-auringossa kylpevää tamperelaislähiötä.
Päivä oli ollut täynnä ohjelmaa. Aamupäivällä Christine oli palauttanut pantansa Vanajan vankilaan ja käynyt vapautumislounaalla omaohjaajansa kanssa. He olivat viettäneet myös iltapäivän yhdessä, palanneet yhdessä Tampereelle ja ohjaaja oli tullut vielä Christinen kotiin. Mutta nyt CC oli ensimmäistä kertaa yksin.
– Huomasin, että olin jollain tavalla pettynyt.
Tätäkö tämä onkin? Eikö mikään muutukaan? Kysymykset pyörivät Christinen päässä. Hän huomasi, miten levottomuus hänen sisällään alkoi kasvaa.
Hän tiesi olevansa kriittisessä pisteessä. Moni retkahti juuri tässä kohtaa. Samasta syystä omaohjaajakin oli viivytellyt omaa lähtöään.
– Minut pelasti lopulta kelloon katsominen, Christine muistelee nyt kuusi vuotta myöhemmin.
Hän huomasi, että nukkumaanmenoaikaan oli enää tunti. Hän järkeili, ettei hänen kannattaisi enää vetää mitään niin lyhyen ajan takia.
– Päätin, että katsoisin aamulla uudelleen, tekeekö mieleni vetää vai ei.
Se auttoi. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hän päätti, että katselisi ainakin sen päivän selvin päin ja arvioisi tilanteen taas seuraavana aamuna.
– Siirsin tavallaan vaikean hetken eteenpäin. Suosittelen kaikille tällaista päivä kerrallaan -metodia. Se toimii.
Päihteettömyys on pitänyt. Nyt on mennyt 11 vuotta.
– Mun puoliso sanoo usein, että olen tasapainoisin ihminen, jonka hän tuntee, Christine sanoo ja virnistää.
– On totta, että olen tosi tasapainossa nykyään, mutta siihen liittyy myös se, että tiedostan joka päivä, ettei päihteettömyys ole mulle itsestäänselvyys.
Christine sanoo, että vaikka aikaa on kulunut, hän on edelleen vain yhden annoksen päässä vetämisestä. Jos hän nyt vetäisi piriä, hänelle kävisi ihan samalla tavalla kuin jollekulle, joka on ollut vasta viikon ilman piriä.
Juuri tästä syystä Christine kokee niin vahvaa kiitollisuutta joka aamu.
Nykyään CC työskentelee kokemustyöntekijänä Rikoksettoman elämän tukisäätiössä (RETS) Hän auttaa naisia, jotka ovat vapautumassa vankilasta tai jo vapautuneita. Toiminta keskittyy pääkaupunkiseudulle.
– Meidän ajatuksenamme on, että saamme naiset kiinnittymään johonkin vankilan jälkeen. Jos vapaudut tyhjän päälle, se ei ennusta hyvää.
RETSiltä ei saa rahaa tai lääkkeitä tai asuntoa, Christine muistuttaa, mutta järjestö voi auttaa muuten, esimerkiksi hakeutumisessa päihdelääkärin vastaanotolle tai viranomaisasioinnissa tai naisten ryhmien löytämisessä.
Christine ja hänen työparinsa pyrkivät tapaamaan jokaisen naisen ainakin muutaman kerran jo ennen vapautumista. Christine tapaa myös elinkautisvankeja, joilla ei ole vielä tiedossa oma vapautumispäivä. Hän näkee tärkeäksi, että jokaisella rangaistusta suorittavalla on joku kontakti myös vankilan ulkopuolisesta maailmasta.
Sanon, että kukaan ei tuijota sinua
ja että kukaan tiedä, että olet vanki.
Yksi mieluisimmista työtehtävistä Christinellä on toimia asiakkaan lomatukena.
Päivä alkaa usein sillä, että hän menee naista vastaan aamujunalle. Sitten he hoitavat erilaisia käytännön asioita – pankkiasioita, henkkarijuttuja, Kelan juttuja tai vaatehankintoja kirpparilta.
Kun aamupäivä on juostu eri paikoissa, iltapäiväksi Christine haluaa aina istuttaa asiakkaansa johonkin kahvilaan. Hänen ajatuksenaan on, että heillä on pari tuntia sellaista aikaa, jolloin ei ole kiire minnekään.
– Haluan jättää kunnolla tilaa fiilistelylle.
Christine ja asiakas istuvat kaikessa rauhassa ja katselevat ympärilleen: Miltäs tää maailma näyttää? Joku on voinut olla vankilassa 10 vuotta, ja siinä ajassa asiat ovat muuttuneet ja näyttävät erilaisilta, CC muistuttaa.
Monesti tässä kohtaa naiset kertovat peloistaan, joita heillä on. ”Tunnistaako joku minut?” moni kysyy Christineltä.
– Sanon, että kukaan ei tuijota sinua ja että kukaan tiedä, että olet vanki.
On muitakin epävarmuuksia ja tunteita, joista saattaa nousta keskustelua kahvilanpöydässä. Moni on kertonut Christinelle esimerkiksi häpeän tunteistaan.
– Naiset luulevat, että he ovat ainoita, jotka kamppailevat häpeän kanssa, mutta he ovat tosi väärässä. Kerron omista häpeäkokemuksistani ja siitä, että pääsin niistä irti.
Christine sanoo, ettei hän halua rivityöntekijänä puhua kenenkään kanssa sen syvemmin esimerkiksi traumoista, koska hänellä ei ole natsoja auttaa, mutta hän on huomannut, että jo pelkästään sen oivalluksen antaminen, ettei nainen ole ainoa häpeästä kärsivä, auttaa usein ihmisiä.
Kerran kuussa Christine ja hänen työparinsa menevät Hämeenlinnan naistenvankilaan ja pitävät infon.
Moni tulee juttelemaan hänelle infon jälkeen. Suosittu kysymys on esimerkiksi: mikä on ollut Christinen oma tie vankilan jälkeen?
– Voin kertoa omasta polustani, mutten tuputa sitä. Sanon aina, että on muitakin hyviä vaihtoehtoja.
Kun Christine aikoinaan pääsi koevapauteen, hän hakeutui ensin vapaaehtoistyöhön Tampereen Krisiin. Hän suoritti myös KEIJO-kokemusasiantuntijakoulutuksen. Myöhemmin hänestä tuli uusien kokemusasiantuntijoiden kouluttaja. Noin puoli vuotta vapautumisensa jälkeen hän huomasi RETSin työpaikkailmoituksen ja päätti hakea paikkaa.
– Se on ensimmäinen työpaikkahakemus, jonka olen elämässäni tehnyt. Oli ihmeellinen fiilis, kun esinaiseni soitti minulle ja kertoi, että olin tullut valituksi.
Oman työnsä isoimmaksi jutuksi hän näkee toivon antamisen asiakkaille.
– Meidän työn ydin on löytää jokaisen asiakkaan omat voimavarat. Miten nainen on selvinnyt jostain toisesta vaikeasta kohdasta elämänsä aikana? Kun sen saa selville, se antaa toivoa.
Christine sanoo, että hän saa monesti suoraa palautetta asiakkailtaan: hänen tarinansa on antanut voimia jollekulle oman polun käymiseen.
– Sanon aina, että koska mäkin selvisin, niin säkin voit selvitä.